Nii­lo Rau­ha­la kir­joit­taa ru­nos­saan: ”An­na meil­le jos­kus kii­ree­tön het­ki, et­tä py­säh­tyi­sim­me kun­ni­oit­ta­maan nii­tä, jot­ka ovat hil­jaa teh­neet työn­sä, hil­jaa ra­ken­ta­neet meil­le tätä päi­vää ja hil­jaa men­neet pois”. Mi­nun kii­ree­tön het­ke­ni on nyt, kun kir­joi­tan tätä blo­gi­a­ni. Muis­te­len kah­ta vah­vaa ja toi­me­li­as­ta nais­ta lap­suu­te­ni ajal­ta.

Ko­ti­ni lä­hel­lä met­sän kes­kel­lä asui Kai­sa-mum­mo ja Juho-pap­pa. Pap­pa oli erak­ko­luon­tei­nen ei­kä juu­ri liik­ku­nut ko­tin­sa ul­ko­puo­lel­la. Mum­mo oli vah­va­luon­tei­nen, ja me lap­set vä­hän pel­kä­sim­me hän­tä. Hä­nel­lä ei ol­lut ham­pai­ta ja hän pani jos­kus hiek­kaa suu­hun­sa.

Kai­sa-mum­mo toi­mi ky­län kä­ti­lö­nä. Hän ei ol­lut saa­nut sii­hen kou­lu­tus­ta, niin kuin ei­vät mo­net muut­kaan ”lap­sen­pääs­tä­jät” tuo­hon ai­kaan. Syn­ny­tys­ti­lan­tees­sa Kai­sa ot­ti oh­jat kä­siin­sä ja tie­si mitä teh­dä. Hä­neen luo­tet­tiin. Hän tuli kä­vel­len, juos­ten tai hiih­tä­en, päi­väl­lä tai yöl­lä – ai­na, kun apua tar­vit­tiin. Kai­sa hoi­ti jopa sa­to­ja syn­ny­tyk­siä, ja tie­dos­sa on vain yk­si kuo­le­man­ta­paus. Sii­nä lap­si oli kuol­lut jo en­nen syn­ty­mää. Mi­nä­kin olen syn­ty­nyt ko­to­na Kai­sa-mum­mon sy­liin.

En muis­ta, mak­set­tiin­ko Kai­sa-mum­mol­le palk­kaa. Hä­nen per­heen­sä toi­meen­tu­lo tuli maa­ta­lou­des­ta. Mum­mo pai­men­si kar­jaan­sa met­säs­sä. Il­tai­sin met­säs­tä kan­tau­tui hä­nen ää­nen­sä, kun hän kut­sui leh­miä ko­tiin.

Kai­sal­la ja Ju­hol­la oli yk­si­tois­ta las­ta. He jou­tui­vat hoi­ta­maan omat syn­ny­tyk­sen­sä it­se. Lap­sen­lap­si ker­too ky­lä­kir­jas­sa, et­tä vii­mei­nen lap­sis­ta syn­tyi na­ve­tas­sa. Kai­sa tie­si, et­tä läm­pö on vas­ta­syn­ty­neel­le tär­ke­ää ja hän oli aset­ta­nut vau­van läm­pi­mien les­suol­kien pääl­le. Vau­van en­si­vuo­de oli vas­taa­va kuin sei­mi.

Kai­sa ja Juho oli­vat us­ko­vai­sia ih­mi­siä. Mie­li­ku­va­ni heis­tä kir­kas­tui, kun hei­dät lä­hei­ses­ti tun­te­ma ih­mi­nen ker­toi muis­to­jaan lap­suu­ten­sa ajal­ta: ”Joka il­ta nuk­ku­maan men­nes­sään mum­mo ja pap­pa pi­ti­vät toi­si­aan kä­des­tä kiin­ni ja siu­na­si­vat toi­si­aan”.

Kum­mi­tä­ti­ni Ama­lia oli Kar­ja­lan siir­to­lai­sia. Ama­lia oli vah­va ih­mi­nen ja hä­nen mie­li­pi­tei­tään kun­ni­oi­tet­tiin koko ky­läl­lä. Pe­ru­nat pan­tiin ke­vääl­lä itä­mään sii­hen ai­kaan, kun Ama­lia ha­lu­si. Ama­lia it­se oli mo­ni­tai­toi­nen ja teki pal­jon työ­tä ta­los­sa, jos­sa hän asui.

Mi­nul­la oli vii­den ki­lo­met­rin mat­ka kan­sa­kou­luun. Mat­ka met­sän läpi tait­tui kä­vel­len tai hiih­tä­en ku­mi­saap­paat ja­las­sa. Saap­paat kes­ti­vät vain yh­den vuo­den. Joka syk­sy sain Ama­li­al­ta kum­mi­lah­ja­na uu­det ku­mi­saap­paat.

Vii­mei­nen muis­ti­ku­va­ni Ama­li­as­ta on pirt­ti­seu­rois­ta. Ama­lia is­tui uu­nin vie­rei­sel­lä pen­kil­lä. Pik­ku­po­jan mie­leen jäi­vät kä­det, jot­ka oli­vat hy­vin ryp­pyi­set. Kä­sis­sä oli vir­si­kir­ja. Ama­lia lau­loi mui­den mu­ka­na vä­ri­se­väl­lä ää­nel­lä: ”Nyt ko­dis­ta lau­lun mä lau­lan”. Tai­vas­kai­puu täyt­ti hä­nen mie­len­sä. Vir­si­kir­ja len­si lat­ti­al­le, kun kä­det liit­tyi­vät kii­tok­seen.

”Her­ra, nos­ta vie­lä­kin kä­te­si yli kät­tem­me työn. Her­ra, sinä olet sää­tä­nyt myös, et­tei tääl­lä ole mi­tään py­sy­väis­tä… Vain sinä olet ian­kaik­ki­nen, vain si­nus­sa on toi­vo läpi kai­ken ra­ken­ta­mi­sen, muut­tu­mi­sen ja ka­to­a­vai­suu­den.”

(Nii­lo Rau­ha­la: Tee meis­tä ra­ken­ta­jia.)