Lähetin ensimmäisen kirjeeni vaimolleni – silloiselle ihastukselleni – 50 vuotta sitten. Se on vielä tallessa, mutta en ole sitä kirjoittamisen jälkeen lukenut. Nyt päätän lukea sen. Muistelen, että kirjeen viimeinen lause oli selkeä kysymys, johon jäin odottamaan vastausta. En muista, miten sen muotoilin, mutta Oulun murteella sanottuna tarkoitukseni oli kysyä, että ”alakko nää mua?”.
Ensikirjeen kirjoittaminen ei ollut helppo tehtävä. En ollut koskaan keskustellut ihastukseni kanssa, emmekä tunteneet toisiamme kuin ulkonäöltä. Olin päättänyt, että kirje ei saa olla pitkä. Tein monta versiota, mutta aina ruttasin paperin palloksi ja heitin roskakoriin.
Vihdoin olin kirjeen sisältöön tyytyväinen ja kirjoitin sen vielä puhtaaksi mahdollisimman hyvällä käsialalla. Sitten pyöräilin postilaatikolle. Roikutin kirjettä pitkään postilaatikon rei’ällä. Sitten keräsin rohkeuteni ja annoin sen pudota. Jäin odottelemaan vastausta.
Seuraavina päivinä odotin malttamattomana postinkantajaa. Kun näin hänen ilmestyvän pyörällään metsän reunalle, menin häntä vastaan. Muutaman päivän kuluttua sain kirjeen, jonka kuoressa oli kukkakuvioita. Päällä oli minun nimeni kauniilla käsialalla kirjoitettuna. Istuin ojan reunalle ja avasin kirjeen.
Kirjoitusta oli kokonainen liuska. En muista, mitä siinä luki. Jotain ihan tavallista asiaa. Muistelen, että vastausta selvään kysymykseeni ei kirjeestä löytynyt. Kirjeen viimeinen lause jäi mieleeni. Se oli jotenkin arvoituksellinen. Se piti lukea monta kertaa. Siinä luki: ”Olen vasta viisitoistavuotias.” Kaksi vuotta minua nuorempi.
Nyt päätän selvittää, miten olin kysymykseni muotoillut. Avaan kirjeen ja alan lukea tekstiäni, jonka olen kirjoittanut puoli vuosisataa sitten. Kirje alkaa sanoilla: ”Minun on pakko kirjoittaa Sinulle...” Totean, etten haluakaan julkistaa sitä sanasta sanaan. Kirjeessä ei mitään kysymystä olekaan – vain pyyntö kirjeenvaihtoon. Ehkäpä se selvä kysymys oli vain mielessäni ja jäi rivien väliin.
Meni vielä aikaa ennen kuin uskalsimme ensimmäisen kerran keskustella, vaikka kävimme samaa koulua. Yhteydenpitomme perustui kirjeenvaihtoon. Samaa koulua käyvä pikkusiskoni toimi postinkantajana.
Kun vihdoin menimme seuroissa istumaan vierekkäin, siionimme vanhat mummot päivittelivät, että voi kun te olette nuoria, kovin nuoria. Kahden ja puolen vuoden päästä menimme kihloihin, ja kihlaus jatkui pitkään. Vanhat mummot ehtivät jo päivitellä, että milloinkahan he viettävät häitään. Kolmen vuoden päästä kihlauksesta seisoimme yhdessä alttarilla.
Kului pari vuosikymmentä. Meille syntyi lapsia. Nuoruusiässään lapset kiinnostuivat seurusteluajastamme. He lukivat ensikirjeeni. Lapsia kiinnosti erityisesti se, miten olin äitiä kosinut. Totesimme, ettei sitä ollut koskaan tapahtunut. Lapset ihmettelivät, miten me voimme olla naimisissa, vaikka ei ole edes kosittu. He ryhtyivät nauraen vaatimaan, että asia täytyy korjata.
Nousin lasteni vierestä sohvalta, polvistuin vaimoni eteen, otin häntä kädestä ja kysyin: ”Olisitko tullut vaimokseni, jos olisin hoksannut sitä kysyä?” Vaimoni vastasi nauraen: ”Olisin.”
Hääpäivänämme vuosikymmeniä sitten saimme arvokkaita neuvoja vihkipapiltamme Olavi Voittoselta. Ne ovat viitoittaneet yhteistä taivaltamme:
”Rakkaus ei ole vain tunne, vaan se on samalla kutsumus, elämäntehtävä. Joka rakkautta kylvää, se rakkautta niittää, koetaan todeksi avioliitossa, jos missään.”
”Rakkaat nuoret, olkoon yhteisen kotinne perustana aina usko, toivo ja rakkaus. Ne ovat kuin kolme avainta, kolme kultaista avainta yhteiseen kotiinne ja aina kirkkauden kotiin saakka.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys