Kol­mi­vuo­ti­as pyy­si sy­lii­ni, ot­ti kau­las­ta kiin­ni ja sa­noi: ”Pap­pa, minä olen si­nun iha­na.” Lap­sen sa­no­mas­sa oli ai­toa yl­peyt­tä, joka sai mei­dät mo­lem­mat hy­väl­le mie­lel­le. Las­ta oli sa­not­tu iha­nak­si. Hän oli ot­ta­nut sen to­sis­saan ja ja­koi sii­tä hy­vää mi­nul­le­kin.

Yl­peys on yk­si ih­mi­sen tun­teis­ta. Me voim­me tun­tea ai­dos­ti ja vil­pit­tö­mäs­ti yl­peyt­tä jos­ta­kin asi­as­ta. Toi­saal­ta vää­rän­lai­nen yl­peys tar­koit­taa ko­ros­tu­nut­ta it­se­tie­toi­suut­ta, ko­peut­ta tai pöyh­keyt­tä. Sel­lai­nen on kans­saih­mi­siä koh­taan ikä­vää ja joh­taa hel­pos­ti it­sek­kyy­teen. Vää­rä yl­peys joh­taa yl­pei­lyyn tai jopa toi­sen ih­mi­sen nöy­ryyt­tä­mi­seen.

On­ko yl­pey­den vas­ta­koh­ta nöy­ryys? Eh­kä se ei si­joi­tu sa­mal­le ak­se­lil­le. Jos jol­la­kin on ai­het­ta yl­pey­teen, toi­vom­me hä­nel­le nöy­rää yl­peyt­tä – et­tei hän ko­rot­tai­si it­se­ään mui­den ylä­puo­lel­le. Ajat­te­len, et­tä nöy­ryys on it­sen­sä ja myös omien puut­teit­ten­sa tun­te­mis­ta sekä nii­den kans­sa ta­sa­pai­nos­sa elä­mis­tä. Se ei tar­koi­ta it­sen­sä ali­ar­vi­oi­mis­ta ei­kä alis­tu­mis­ta. Vää­rän­lai­nen eli teen­näi­nen nöy­ryys joh­taa usein nöy­ris­te­lyyn. Se on mie­lis­te­lyä, pok­ku­roin­tia ja lie­ha­koin­tia eli it­sen­sä ko­rot­ta­mis­ta.

Nöy­ryy­teen liit­tyy it­se­tun­te­muk­sen li­säk­si sym­pa­ti­aa, em­pa­ti­aa, avoi­muut­ta ja luot­ta­mus­ta. Se on mo­nen suun­tais­ta vuo­ro­vai­kut­ta­mis­ta sa­noil­la, te­oil­la ja sy­dä­mel­lä. Oi­kea nöy­ryys on pal­ve­le­mi­sen ha­lua ja kun­ni­oi­tus­ta tois­ta koh­taan. Nöy­ryy­den maa­pe­räs­sä ver­soo kii­tol­li­nen mie­li.

Raa­ma­tun ja kris­til­li­sen opin mu­kaan yl­peys asen­tee­na on pahe ja syn­ti. Nöy­ryys on alun pe­rin ol­lut us­kon­nol­li­nen kä­si­te. Se on hyve, jon­ka avul­la ih­mi­nen ym­mär­tää ase­man­sa Ju­ma­lan luo­ma­na olen­to­na. Kris­til­li­ses­sä pe­rin­tees­sä nöy­ryys kat­so­taan ih­mi­sen ja Ju­ma­lan vä­li­sek­si suh­teek­si, kun taas maal­li­ses­sa mie­les­sä nöy­ryys tar­koit­taa ih­mis­ten vä­li­siin suh­tei­siin liit­ty­vää asen­net­ta.

Kris­til­li­nen nöy­ryys on tie­toi­suut­ta omas­ta si­säi­ses­tä kes­ke­ne­räi­syy­des­tä, riit­tä­mät­tö­myy­des­tä ja myös pa­huu­des­ta. Se mer­kit­see omien lah­jo­jen­sa tun­nus­ta­mis­ta ja luo­vut­ta­mis­ta yh­tei­seen käyt­töön. Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nus sa­noi vii­den­nel­lä vuo­si­sa­dal­la: "Mis­sä on nöy­ryyt­tä, siel­lä on myös lau­peut­ta." Nöy­ryys joh­taa lä­him­mäis­ten ra­kas­ta­mi­seen ja pal­ve­le­mi­seen.

Kun olin lap­si, äi­ti kir­joit­ti muis­to­vih­koo­ni sa­nat: ”Ra­kas lap­si, pysy mie­les­säs nöy­rä­nä, se on pa­rem­pi kuin kaik­ki, mitä maa­il­ma pyy­tää. Sil­lä Her­ra on kaik­kein kor­kein, joka te­kee suu­ria töi­tä nöy­räin kaut­ta. älä pyy­dä kor­ke­am­paa vir­kaa, kuin si­nun voi­mas on. Mut­ta mitä Ju­ma­la on käs­ke­nyt, ota sii­tä vaa­ri.” Sa­nat mu­kai­le­vat Si­ra­kin kir­jan sa­no­maa (Sir. 3:19-23). Tuos­sa kir­jas­sa sa­no­taan, et­tä sel­lais­ta ih­mis­tä, joka toi­mit­taa asi­an­sa nöy­ryy­des­sä, ra­kas­te­taan enem­män kuin sel­lais­ta, joka an­taa lah­jo­ja. Siel­lä ke­ho­te­taan nöyr­ty­mään myös sel­lais­ten asi­oi­den edes­sä, jot­ka me­ne­vät yli ym­mär­ryk­sen ”sil­lä si­nul­le on näy­tet­ty enem­män kuin ih­mis­jär­ki pys­tyy kä­sit­tä­mään”.

La­es­ta­dius (1854) kir­joit­ti: ”Maa­il­man vii­saat saat­ta­vat las­kea etäi­syy­den maas­ta au­rin­koon, kuu­hun ja täh­tiin, mut­ta he ei­vät osaa las­kea omaa kuo­lin­päi­vään­sä… He voi­vat näh­dä elä­viä oli­oi­ta, jot­ka ovat tu­han­sia ker­to­ja pie­nem­piä kuin yk­si hie­kan jyvä… He voi­vat saa­da sa­no­man niil­tä, jot­ka asu­vat toi­sel­la puo­lel­la maa­ta, ly­hy­em­mäs­sä ajas­sa kuin mitä lin­nul­ta kes­tää len­tää… Mitä sil­loin aut­taa se suu­ri tai­to ja se suu­ri vii­saus, kun he kui­ten­kaan ei­vät voi saa­da mi­tään var­maa sa­no­maa omas­ta lo­pul­li­ses­ta koh­ta­los­taan. Se on näet heis­tä yh­den­te­ke­vää, kuin­ka hei­dän käy kuo­le­man jäl­keen, kun­han he tääl­lä maa­il­mas­sa elä­vät on­nel­li­ses­ti.”

Moo­ses teki suu­ria te­ko­ja. Raa­mat­tu sa­noo kui­ten­kin, et­tä ”Moo­ses oli hy­vin nöy­rä mies, nöy­rem­pi kuin ku­kaan muu ih­mi­nen maan pääl­lä” (4. Moos. 12:3). Sa­nan­las­kuis­sa sa­no­taan: ”Mis­sä on yl­peys, sin­ne tu­lee hä­peä, nöy­rien kump­pa­ni on vii­saus” (11:2). ”Jos mie­lit kers­kua – syys­tä tai syyt­tä – pane käsi suul­le­si ja ole vai­ti” (30:32).

Jee­sus opet­taa meil­le nöy­ryyt­tä ja pal­ve­le­mis­ta: ”Joka tah­too tei­dän jou­kos­san­ne tul­la suu­rek­si, se ol­koon tois­ten pal­ve­li­ja” (Matt. 20:26). ”Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von.” (Matt. 11:29.) Jee­sus osoit­ti, et­tä nöy­ryy­den par­haim­mat esi­ku­vat elä­vät kes­kuu­des­sam­me: ”Se, joka nöyr­tyy tä­män lap­sen kal­tai­sek­si, on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa” (Matt. 18:4).

Sa­noin kol­mi­vuo­ti­aal­le, et­tä kyl­lä, sinä olet pa­pan iha­na.