Jokin aika sitten sain viestin runoilija Eeva-Liisa Kantolan poismenosta. Se palautti mieleeni löydöksiä ja tunne-elämyksiä, joita hänen runonsa ovat synnyttäneet. Minua koskettavat erityisesti hänen lapsiaiheisiset runonsa. Joissakin runoissa on erityistä hauskuutta, mutta niidenkin takaa avautuu syvällinen ja herkkä ajatusmaailma.
Runoissa korostuu pienten lasten suuruus. He ymmärtävät enemmän kuin aavistammekaan. Lapsilla on paljon annettavaa meille aikuisille. He vaikuttavat meihin jo vauvaiästä alkaen, niin kuin runossa kauniisti ja hauskasti kuvataan:
Komentaja ei itse tiennyt,
miten paljon ylennyksiä hän jakoi
yhdellä parkaisulla.
Nuoresta parista tuli äiti ja isä,
äidistä mummo, isästä ukki,
siskosta täti, pikkuveljestä setä,
kodista mummola.
Erityisesti muistan runon pikku karhusta. Kun lapset olivat pieniä, minulla oli tapana lukea heille iltasatuja pimeässä. Käytännössä en lukenut, vaan muistelin tai keksin niitä itse. Yhteen aikaan vierelläni sängyssä oli nukutettavana vain yksi poika, kun pienin oli vielä kopassa. Joka ilta kuului vierestäni pyyntö: ”Isi, kerro iltasatu.” Joskus siihen tuli hiljaisena kuiskauksena tarkennus: ”Kerro pikku karhusta.”
Silloin minä kerroin pojalle tutun runon, joka toimi myös iltasatuna:
Lapsi sanoo nallenaamarin takaa:
Tätä karhua ei ole koko päivänä silitetty.
Sadun jälkeen silitin lyhyttä sänkitukkaa. Poika huokasi onnellisena. Hän oli kuullut tämän sadun kymmeniä kertoja, mutta halusi kuulla sen yhä uudelleen. Hän asetti päänsä siten, että sitä oli helppo silittää. Tämä iltasatu oli yhteinen salaisuutemme. Useina iltoina jouduin keksimään useita iltasatuja. Jos satu oli lyhyt, poika kommentoi, että ei tuo ollut mikään satu. Pikku karhun iltasadun jälkeen ei muuta satua koskaan tarvittu.
Eräänä iltana raskaan työpäivän jälkeen olin jälleen nukuttamassa poikaani. Hän varmaan huomasi väsymykseni, kun ei pyytänytkään iltasatua. Sen sijaan hän asetti huulensa korvalleni ja kertoi minulle sanatarkasti pikku karhun iltasadun. Sen jälkeen hän silitti hellästi päätäni. Minulta pääsi sama onnellinen huokaisu kuin pojaltani aiempina iltoina. Meille molemmille tuli hyvä uni.
Vuodet kuluivat ja iltasadut jäivät taakse. Poika kasvoi teini-ikään. Eräänä aamuna katselin nukkuvaa poikaani. Pojan pää oli nyt paljon isompi, mutta siinä oli samanlainen sänkitukka kuin lapsena.
Mieleeni tuli pikku karhun iltasatu. Menin lähemmäksi poikaa ja silitin hänen tukkaansa. Poika ei herännyt tai ainakaan ei näyttänyt olevansa hereillä. Toistin saman seuraavana aamuna. Kohta minusta alkoi tuntua, että poika pani joka aamu päänsä asentoon, jossa sitä oli helppo silittää. Aamuhetki oli meidän yhteinen salaisuutemme, josta emme ole edes kahden kesken koskaan keskustelleet.
Runoilija Eeva-Liisa Kantola on poissa, mutta hänen runonsa elävät edelleen. Hautajaisten jälkeisenä sunnuntaina seuraisäntä ei vielä tiennyt Eeva-Liisan poismenosta, kun hän oli valinnut alkulauluksi Siionin laulun 360. Eeva-Liisan kirjoittamat laulun sanat kaikuivat seurasalissa lohduttavina ja uskoa vahvistavina – erityisesti sen viimeinen säkeistö:
Jos jääkin lyhyeksi matkani päällä maan,
taivaassa kerran kohdata me saamme uudestaan.
Kursiivilla merkityt tekstit ovat Eeva-Liisa Kantolan runoja.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys