Hei­nä­kuus­sa on pik­ku­lin­tu­jen toi­nen lau­lu­ai­ka. En­sim­mäi­nen lau­lu­kau­si al­koi muut­to­lin­tu­jen saa­pu­mi­sen myö­tä.

Hi­taas­ti tai­vaan si­neen nou­se­va kiu­ru (lei­vo) on upea näky pel­to­jen yl­lä. Vaik­ka lin­tu häi­pyy nä­ky­vis­tä, lau­lu kuu­luu. Al­la ole­va kuva on otet­tu ”pel­to­su­vi­seu­rois­sa”.

Lin­tu lau­loi asun­to­vau­num­me ylä­puo­lel­la joka päi­vä. Kun joku ky­syi asun­to­vau­num­me paik­kaa, sa­noin, et­tä se on sii­nä koh­das­sa, jos­sa kiu­ru lau­laa. Se lau­lu oli rie­mul­lis­ta.

Lap­suu­des­ta muis­tan haa­ra­pääs­kyn. Sen vi­ser­te­lyyn he­rä­sin ai­tas­sa ke­sä­aa­mui­sin. Sei­nän ta­ka­na oli vaja, jon­ka kat­to­hir­ren pääl­lä niil­lä oli pesä.

Al­ku­ke­säl­lä pu­hal­sim­me ko­ti­pi­hal­la pääs­ky­sil­le höy­he­niä. Lin­nut nap­pa­si­vat nii­tä il­mas­ta ja vei­vät pe­sään­sä peh­mus­teek­si.

Oman tyt­tä­re­ni häis­sä, isän pu­hees­sa, pu­hal­sin kol­me höy­hen­tä nuo­ren­pa­rin ko­din peh­mus­teek­si, ko­din on­nen vaa­li­joik­si. Ne oli­vat kump­pa­nuus, kun­ni­oi­tus ja ko­ti­pap­peus.

Ke­sä­kuus­sa lau­loi Ou­lun Rus­kos­sa sa­ta­kie­li. Il­lal­la lä­hes­tyin sitä va­ro­vas­ti. Lau­lu oli tai­do­kas­ta ja hy­vin kuu­lu­vaa. Kä­ve­lin met­si­kös­sä pit­kään lin­nun pe­räs­sä, mut­ta ai­na se siir­tyi kau­em­mak­si ja aloit­ti siel­lä uu­den lau­lun.

Minä seu­ra­sin hi­taas­ti sen pe­räs­sä, kun­nes huo­ma­sin tul­leem­me ta­kai­sin au­to­ni luok­se. Sit­ten ei sa­ta­kie­len lau­lua enää kuu­lu­nut.

Tun­tui, kuin se oli­si sa­no­nut, et­tä an­na mi­nun ol­la ja toi­vot­ta­nut hy­vää yö­tä. Mut­ta aa­mul­la se esit­täy­tyi. Se hyp­pe­li edes­sä­ni ok­sal­ta toi­sel­le ja lau­loi.

Erääs­sä lau­lus­sa sa­no­taan lin­nus­ta, et­tä se ”lau­la­en luo­jaan­sa kiit­tää”.

Olen jos­kus ai­kai­sem­min ker­to­nut kiu­rus­ta, jon­ka pik­ku­poi­ka­na ir­roi­tin piik­ki­lan­gas­ta. Sen toi­sen ja­lan var­paat jäi­vät lan­kaan, mut­ta va­paak­si pääs­ty­ään lin­tu aloit­ti lau­lun. Mi­nus­ta sii­nä li­ver­ryk­ses­sä oli kii­tol­li­suut­ta ja iloa.

Kii­tol­li­suus on ih­mi­sen pe­rus­tun­tei­ta. Se on myön­tei­nen tun­ne ja suu­ri voi­ma­va­ra.

Kii­tol­li­suus ja ilo kul­ke­vat käsi kä­des­sä. Kii­tol­li­suu­den tun­ne saa ai­kaan iloa. Kii­tol­li­suus on huo­mi­on kes­kit­tä­mi­nen nii­hin asi­oi­hin, jot­ka ovat elä­mäs­sä hy­vin ja joi­ta on saa­nut. Kaik­ki hyvä on lah­jaa.

Tie­teel­li­set tut­ki­muk­set ovat osoit­ta­neet, et­tä jos me­ne­tys­ten kes­kel­lä voi tun­tea kii­tol­li­suut­ta, hy­vin­voin­ti ja on­nel­li­suus al­ka­vat ko­ho­ta.

Kii­tol­li­sen elä­mä­na­sen­teen on näh­ty vah­vis­ta­van niin hen­kis­tä kuin fyy­sis­tä ter­veyt­tä. Se eh­käi­see ah­dis­tus­ta, ma­sen­tu­nei­suut­ta sekä yk­si­näi­syy­den tun­tei­ta ja ke­hit­tää ky­kyä em­pa­ti­aan ja an­teek­si­an­toon.

Ih­mi­nen voi op­pia et­si­mään uu­sia kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta elä­mäs­sään.

Kii­tol­li­suut­ta voi löy­tää ar­kie­lä­män pie­nis­tä asi­ois­ta. Kii­tol­li­suus syn­tyy ilon ja su­run sekä va­lon ja var­jon vaih­te­lus­ta, sil­lä tois­ta ei voi ol­la il­man tois­ta.

Kii­tol­li­suut­ta voi löy­tyä sil­loin­kin, kun tun­tuu, et­tä on me­net­tä­nyt vas­toin­käy­mi­ses­sä osan it­ses­tään, niin kuin se kiu­ru piik­ki­lan­gas­sa. Jos sitä ei löy­dy, voi aja­tel­la, et­tä jos­kus kaik­ki sel­ki­ää – jos ei tääl­lä niin tu­le­vas­sa elä­mäs­sä.

Paa­va­li kir­joit­ti: ”Kiit­tä­kää kai­kes­ta. Tätä Ju­ma­la tah­too teil­tä, Kris­tuk­sen Jee­suk­sen omil­ta” (1. Tess. 5:18). Elä­mäs­sä on pal­jon kiit­tä­mi­sen ar­voi­sia asi­oi­ta: "Kaik­ki, min­kä Ju­ma­la on luo­nut, on hy­vää, ei­kä sii­tä tar­vit­se hy­lä­tä mi­tään, kun se ote­taan kiit­tä­en vas­taan. Ju­ma­lan sana ja ru­kous py­hit­tä­vät sen." (1. Tim. 4:4-5).

Kii­tol­li­suus ei ole Ju­ma­laa var­ten, vaan ih­mi­sen par­haak­si. Se on lah­jaa.

Suu­rin kii­tol­li­suu­den ja ilon ai­he on us­ko. Saam­me luot­taa Tai­vaan Isään kai­kis­sa elä­mäm­me vai­heis­sa ja ti­lan­teis­sa.

Hä­neen luot­ta­en pää­sem­me ker­ran pe­ril­le. Siel­lä unoh­dam­me mat­kan vai­vat ja sy­dä­mem­me täyt­tää kii­tol­li­suus ja ilo - täy­del­li­se­nä ja lop­pu­mat­to­ma­na.

Soi siel­lä lau­lu lin­tu­jen

val­tai­san par­ven suul­la.

Ne it­se­än­sä ra­vi­ten

uu­den maan vii­ni­puus­ta

lau­la­vat kii­tos­lau­lu­jaan,

kun nii­den mat­ka pääl­lä maan

ikui­seen iloon päät­tyi.

(SL 249:4)