Mie­lee­ni jäi läh­te­mät­tö­mäs­ti koh­taa­mi­se­ni erään van­han ih­mi­sen ja hä­nen tyt­tä­ren­sä kans­sa. Kut­sun hei­tä seu­raa­vas­sa ni­mik­keil­lä Van­hus ja Ty­tär. Ta­pah­tu­ma­sar­ja al­koi sii­tä, kun näim­me Van­huk­sen kans­sa sa­ma­na yö­nä un­ta, jot­ka liit­tyi­vät toi­siin­sa.

Olin sil­loin me­nos­sa ju­nal­la Van­huk­sen ko­ti­kau­pun­kiin. Nu­kuin ju­nan ma­kuu­vau­nus­sa ja näin un­ta, jos­sa kä­ve­lim­me pe­räk­käin Van­huk­sen kans­sa. Olin saat­ta­mas­sa hän­tä seu­roi­hin hä­nen omas­ta pyyn­nös­tään. Van­hus ker­toi mi­nul­le ha­lu­a­van­sa teh­dä pa­ran­nuk­sen. Asia tun­tui mi­nus­ta niin ih­meel­li­sel­tä, et­tä kä­vel­les­sä­ni kään­nyin taak­se­päin ja var­mis­tin, et­tä olin­han ym­mär­tä­nyt oi­kein.

Tar­koi­tuk­se­ni oli käy­dä kat­so­mas­sa Van­hus­ta pal­ve­lu­ta­los­sa, mi­kä­li ai­kaa riit­täi­si. Ko­toa läh­ties­sä­ni olim­me to­den­neet vai­mo­ni kans­sa, et­tä on pa­rem­pi ol­la kes­kus­te­le­mat­ta Van­huk­sen kans­sa us­kon asi­ois­ta, kun se ei pal­ve­lu­ta­los­sa ole sal­lit­tu­a­kaan il­man pyyn­töä. Li­säk­si tie­sim­me, et­tä täl­lai­nen kes­kus­te­lu saat­tai­si lou­ka­ta Van­hus­ta.

Van­hus ilah­tui tu­los­ta­ni. Hän ker­toi, et­tä Ty­tär oli soit­ta­nut hä­nel­le yöl­lä ja ker­to­nut ru­koi­le­van­sa, et­tä Ju­ma­la lä­het­täi­si äi­din luo en­ke­lin, joka joh­dat­tai­si hä­net Ju­ma­lan luo. Pu­huim­me vä­lil­lä muis­ta asi­ois­ta, mut­ta Van­hus pa­la­si uu­des­taan Tyt­tä­ren soit­toon. Kol­me ker­taa hän tois­ti, mitä Ty­tär oli sa­no­nut ja jat­koi sit­ten, et­tä se ei var­maan ole mah­dol­lis­ta, kun hän on niin syn­ti­nen ih­mi­nen. Ky­syin Van­huk­sel­ta, et­tä ha­lu­ai­si­ko hän us­koa syn­nit an­teek­si. Van­hus ot­ti siu­nauk­sen vas­taan ja kiit­ti kau­niis­ti.

Hy­väs­te­lyn het­kel­lä au­rin­ko pais­toi si­sään ja vär­jä­si Van­huk­sen hiuk­set kul­lan vä­ri­sik­si. Hän näyt­ti hy­vin kau­niil­ta ja hau­raal­ta. Hän hy­myi­li ja sa­noi: ”On­pa kau­nis­ta lau­lua.” Minä en kuul­lut sitä. Van­hus ih­met­te­li tätä ja sa­noi, et­tä lau­lu tuli ai­van lä­hel­tä. Hä­nen mu­kaan­sa nuo­ri poi­ka lau­loi jo­tain virt­tä. Van­hus hy­räi­li mu­ka­na.

Ker­roin Van­huk­sen luo­na käyn­nis­tä­ni Tyt­tä­rel­le ja tämä iloit­si sii­tä, et­tä äi­ti oli saa­nut pa­la­ta sa­maan hen­gel­li­seen ko­tiin, jos­sa hän oli lap­suu­ten­sa elä­nyt. Hän ker­toi, et­tei hän ol­lut soit­ta­nut yöl­lä äi­dil­leen, mut­ta sa­noi ru­koil­leen­sa äi­din puo­les­ta joka il­ta. Van­hus oli näh­nyt un­ta sa­maan ai­kaan kuin minä ju­nas­sa.

Ta­pah­tu­mat Van­huk­sen luo­na vai­kut­ti­vat mi­nuun sy­väs­ti. Seu­raa­vi­na kuu­kau­si­na mie­tin usein, et­tä mi­ten Van­hus jak­saa. Erää­nä il­ta­na, kun olin Hel­sin­gin rau­ta­tie­a­se­mal­la pa­laa­mas­sa ko­tiin, to­te­sin, et­tä Ou­lun ju­nan läh­töön oli pari tun­tia. Sa­mal­la näin, et­tä pa­rin mi­nuu­tin pääs­tä läh­tee juna Van­huk­sen ko­ti­kau­pun­kiin. Nou­sin tuo­hon ju­naan, vaik­ka se meni Ou­lua aja­tel­len ai­van vää­rään suun­taan.

Kun juna tuli mää­rä­a­se­mal­le, oli jo myö­häi­nen il­ta. Pel­kä­sin, et­tä pal­ve­lu­ta­loon ei pää­se enää si­säl­le. Siel­lä oli kui­ten­kin hoi­ta­ja ul­ko-ovel­la. Hän oh­ja­si mi­nut Van­huk­sen huo­nee­seen. Tämä oli jo pan­nut nuk­ku­maan mut­ta oli vie­lä he­reil­lä. Kun hän näki mi­nut vuo­tees­taan, le­veä hymy nou­si hä­nen kas­voil­leen. Hän al­koi ai­van nau­ra­maan. Ky­syin, et­tä saan­ko siu­na­ta hän­tä sa­mal­la ta­val­la kuin edel­li­sel­lä ker­ral­la. Van­hus nyök­kä­si. Siu­nauk­sen kuul­tu­aan hän al­koi it­ke­mään ja it­ki koko lop­pu­a­jan. Vii­vyin Van­huk­sen luo­na vain pari mi­nuut­tia ei­kä hän sa­no­nut mi­tään, mut­ta tun­sin, et­tä käyn­ti­ni oli hy­vin tar­peel­li­nen ja odo­tet­tu.

Kun kä­vin Van­huk­sen luo­na vii­mei­sen ker­ran, hän muis­te­li us­ko­vais­ta ko­ti­aan, jos­ta hän oli läh­te­nyt 80 vuot­ta ai­kai­sem­min. Muis­to tii­vis­tyi sa­noi­hin: ”äi­ti ru­koi­li ja siu­na­si.” Isä soit­ti kan­nel­ta: ”Mun kan­te­lee­ni kau­niim­min tai­vaas­sa ker­ran soi…” Van­hus hy­räi­li tuo­ta lau­lua.

Van­huk­sen hau­ta­jai­sis­sa lau­loim­me lau­lun ”Oi Ju­ma­la kuink’ iloit­sen, si­nul­ta pu­vun sain…”. Ty­tär piti täs­tä lau­lus­ta ja pyy­si mu­kaan­sa lau­lun nuo­tit. Hän ker­toi myö­hem­min, et­tä hän joka sun­nun­tai­aa­mu soit­ti ja lau­loi tuo­ta lau­lua.

Vii­si vuot­ta Van­huk­sen kuo­le­man jäl­keen saim­me Tyt­tä­rel­tä vies­tin, et­tä hä­nen­kin elä­män­sä on lä­hes­ty­mäs­sä lop­pu­aan. Läh­dim­me vai­mo­ni kans­sa käy­mään hä­nen luo­naan. Ky­syin Tyt­tä­rel­tä, et­tä saam­me­ko siu­na­ta hän­tä sa­mal­la siu­nauk­sel­la, jol­la olin siu­nan­nut hä­nen äi­ti­ään. Ty­tär ha­lu­si ot­taa siu­nauk­sen vas­taan. Hän pani kä­ten­sä mei­dän ym­pä­ril­lem­me ja sa­noi: ”Ihan kuin täs­sä Hen­ki liik­kui­si.”

Tyt­tä­ren hau­ta­jai­sis­sa lau­loim­me yh­des­sä jäl­leen lau­lun: ”Oi Ju­ma­la kuink’ iloit­sen, si­nul­ta pu­vun sain. Se so­pii mul­le tai­vaa­seen, jo­hon­ka mat­kus­tan.”