Luontoon liittyvät kokemukset ja muistot voivat jäädä lähtemättömästi mieleen. Muistan kun lapsena löysin kiurun, joka oli tarttunut varpaastaan piikkilankaan. Se oli aivan väsynyt. Kun päästin sen irti, se pyrähti lentoon ja lauloi lähtiessään. Minusta tuntui, että siihen lauluun sisältyi kiitos. Sama tunne on tullut, kun olen aamulla vienyt linnuille ruokaa. Talitiaisen titityy on muuttunut sanaksi: ”Ki-kii-tos”.
Vein lintujen ruokintapaikalle pääsiäistipuja. Talitiainen ihastui pieniin tipuihin. Se kosketteli niitä hellyttävästi nokallaan ja jalallaan. Erityisesti sitä kiinnostivat tipujen oranssit nokat, joita se tunnusteli nokallaan ikään kuin saadakseen selville, onko tipuilla nälkä. Otin tapahtumasta valokuvia ja yksi niistä on tämän blogin yhteydessä.
Talitiaisen kuvia kommentoitiin Facebookissa kauniisti: ”Sievästi koskettelee, ihania. Saadaanhan lisää kuvia? Piristävät todella paljon, ainakin minua. Vähän raskas jakso elämässä, mutta nämä kyllä saa hymyilemään. Kiitos Erkki!”
Kommentin sanoma osoittaa motiivin, jonka takia valokuvaan luontoa ja jaan kuviani muille. Haluan tuottaa niillä hyvää mieltä. Yritän löytää luonnosta tarinoita ja kuvakulmia, jotka lisäävät ihmisten mielenkiintoa ja myötätuntoa luontoa kohtaan. Kuvat ja tarinat voivat herättää katsojissa iloisten ajatusten lisäksi myös syviä ja hoitavia tunteita.
Linnuilla on omat taistelunsa elintilasta ja olemassaolosta. Taannoin maaliskuussa muuttomatkalla ollut 3000 yksilön kiuruparvi joutui myrskyn yllättämäksi yöllä Suomenlahdella. Laivan valot nähtyään koko parvi laskeutui laivan kannelle. Linnut olivat niin loppuun asti väsyneitä, että noin 300 niistä kuoli kannelle. Loput pääsivät satamaan ja jatkoivat lentäen muuttomatkaansa.
Kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni, että muutama vuosi sitten kirjoitin Päivämieheen kolumnin otsakkeella ”Kiusaajan kynsissä”. Samaan aikaan kuin tuo kirjoitus julkaistiin, tapahtui Kauhajoella koulusurma. Eräs paikkakuntalainen soitti ja kertoi, että hän oli lukenut kirjoitukseni useassa koulusurman käsittelytilaisuudessa. Sain blogistani kommentteja, joissa toivottiin, että kertoisin tuon kirjoitukseni sisällöstä jotain. Siksi muistelen seuraavassa luonnontapahtumaa, johon kirjoitukseni pohjautui.
Oli syksy ja olin ajanut lapsuuteni maisemiin hyvästelemään muuttolintuja. Näin auton ikkunasta, että viereisellä pellolla oli haukka ottanut kiinni pikkulinnun ja kiusasi sitä päästämällä sen välillä lentoon. Pikkulintu oli aivan väsynyt. Se oli poikanen ja emot hätäilivät ympärillä. Vaistomaisesti avasin auton oven, huusin haukalle "et ota sitä" ja hyppäsin ojan yli. Hypätessäni akillesjänteeni katkesi. Haukka pakeni. Meitä oli kaksi haavoittunutta siinä pellon reunalla.
Kuukauden päästä menin rullatuolissani ulos ensimmäistä kertaa. Syysaurinko paistoi ruskan väreissä hehkuvaan puutarhaan. Vierelläni olleisiin pensaisiin laskeutui lintuparvi. Lähimmät linnut olivat aivan vierelläni, lähellä kasvojani. Linnut lauloivat iloisesti. Tuntui aivan kuin laulu olisi kiitosta sen yhden pelastuneen linnun puolesta.
Raamatun teksteistä ja Siionin lauluista sisimpäämme on syöpynyt mielikuva taivaan ihanista linnuista. Ne opettavat meitä elämään tätä päivää ilman turhia huolia. Luonnon linnuista kaunein mielikuvani liittyy kiuruun, joka riemukkaasti laulaen kohoaa ylös taivaan sineen.
Eräänä pääsiäisaamuna kävin paikalla, jossa olin elänyt lapsuuteni päivät. Kotoa lähtiessäni opistokasetilta jäi mieleeni soimaan Siionin laulun 316 säe: ”Niin kuin lintu taivaan sineen lentää siivin riemukkain, nousee ruumis mullan alta aamuun ikisunnuntain.” Lapsuuteni kotikoivun alla istuessani lähti läheltä kevään ensimmäinen kiuru nousemaan laulaen ylös korkeuksiin. Omien vanhempieni muisto ja pääsiäisaamun sanoma tulivat lähelle.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys