Moni on ko­ke­nut elä­mäs­sään ih­meel­li­siä ti­lan­tei­ta, ar­ki­to­del­li­suu­des­ta poik­ke­a­via het­kiä. Ar­vo Pe­rä­lä ker­toi kau­an sit­ten pu­hees­saan pie­nes­tä lap­ses­ta, joka kat­se­li ulos ko­tin­sa ik­ku­nas­ta ja sa­noi äi­dil­leen nä­ke­vän­sä en­ke­lin. Lap­si ker­toi, et­tä en­ke­li tuli naa­pu­ris­ta ja nou­si kor­keuk­siin pie­ni vau­va sy­lis­sään. äi­ti ei näh­nyt en­ke­liä. Myö­hem­min saa­tiin tie­tää, et­tä sa­ma­na het­ke­nä tuos­ta naa­pu­ris­ta oli kuol­lut vau­va. Olin tei­ni-ikäi­nen, kun kuu­lin tä­män ker­to­muk­sen ja se jäi mie­lee­ni. Oli vie­lä­kin lii­kut­ta­vaa kuun­nel­la tuo puhe, kun löy­sin sen ar­kis­tos­ta.

Eräs ih­mi­nen ker­toi vel­jen­sä kuo­le­mas­ta. Hir­vi oli juos­sut moot­to­ri­tiel­le, ja reu­na­kais­taa aja­nut au­to oli tör­män­nyt sii­hen. Hir­vi oli pom­pan­nut tä­män au­ton ko­ne­pel­lil­tä il­maan ja len­tä­nyt vie­rei­sel­le kais­tal­le ja suo­raan ker­to­jan vel­jen au­ton tuu­li­la­sis­ta si­säl­le. Vaik­ka ker­to­ja ei ol­lut us­kon­nol­li­nen, hän sa­noi, et­tä kuo­le­ma ei ol­lut sat­tu­ma, vaan vel­jel­le osoi­tet­tu­jen elin­päi­vien luku tuli täy­teen.

Vuon­na 1948 Ou­lun­sa­los­sa teki eräs mies pa­ran­nuk­sen vä­hän en­nen kuo­le­maan­sa. Mies oli eron­nut kir­kos­ta ei­kä hä­nel­le tuon ajan käy­tän­nön mu­kai­ses­ti jär­jes­tet­ty kir­kol­li­sia hau­ta­jai­sia, vaan ark­ku kan­net­tiin suo­raan hau­taus­maal­le. Kun ark­kua las­ket­tiin hau­taan, saat­to­vä­ki kuu­li lau­lua – ai­van kuin kuo­ro oli­si lau­la­nut jo­tain virt­tä. Hau­dan­kai­va­ja ajat­te­li, et­tä kir­kos­sa on var­maan kuo­ro­har­joi­tus ja meni tar­kis­ta­maan, mut­ta kirk­ko oli tyh­jä. Ko­ke­mus hau­dal­la pu­hut­te­li.

Lars Levi La­es­ta­diuk­sen pos­til­las­sa on saar­na, jon­ka hän on pi­tä­nyt nuo­ren mie­hen hau­ta­jai­sis­sa. Tuo mies oli saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon juu­ri en­nen kuo­le­maan­sa. La­es­ta­dius ker­too, et­tä tuo mies oli näh­nyt vie­rel­lään kak­si en­ke­liä ja edes­sään kau­niin vi­he­ri­äi­sen ran­nan. Mies oli jät­tä­nyt tä­män maan hy­väl­lä mie­lel­lä: ”Mi­nun ni­me­ni on elä­män kir­jas­sa kir­joi­tet­tu ja Jee­suk­sen ve­rel­lä vah­vis­tet­tu, si­ne­til­lä ja sor­muk­sel­la lu­kit­tu.”

Ko­ti­seu­roi­hin tuli vie­ras naa­pu­ris­ta. Hän kuun­te­li ihas­tu­nee­na lap­suu­des­ta tut­tu­ja Sii­o­nin lau­lu­ja. Tuo seu­ra­vie­ras ker­toi mi­nul­le mum­mos­taan, joka oli sai­ras­vuo­teel­taan ko­hot­tau­tu­nut kat­so­maan ovel­le ja sa­no­nut, et­tä nyt tu­li­vat nou­ta­jat. Sit­ten mum­mo oli rau­hal­li­ses­ti nuk­ku­nut pois. Tuo lap­suu­de­na­jan ko­ke­mus oli pai­nu­nut mie­leen pu­hut­te­le­va­na muis­to­na. Seu­ra­vie­ras ha­lu­si omis­taa omal­le koh­dal­leen sa­man us­kon, jota mum­mo­kin oli saa­nut omis­taa.

äi­ti­ni kuo­lin­vuo­teen ää­rel­lä tun­sin ole­va­ni iä­i­syy­den ra­jal­la. Odo­tin sy­dän vä­ris­ten, et­tä koen ja näen jon­kin ih­meen, kun äi­ti siir­tyy ra­jan yli. Vä­hän en­nen läh­tö­ään äi­ti kat­se­li mei­tä lap­si­aan ja sa­noi: ”Tul­kaa pe­räs­sä.” Hä­nel­lä oli huo­li lä­hei­ses­tään: ”Vie­kää hä­nel­le ter­vei­siä ja ker­to­kaa, mikä on elä­mäs­sä tär­kein asia.” äi­ti siir­tyi rau­hal­li­sin mie­lin ra­jan yli. Mi­tään yli­luon­nol­lis­ta en ko­ke­nut. Ih­me ta­pah­tui kui­ten­kin 30 vuo­den ku­lut­tua, kun vein äi­ti­ni ter­vei­set hä­nen lä­hei­sel­leen. äi­ti­ni vies­ti kos­ket­ti ja vai­kut­ti.

Yli­luon­nol­li­suu­teen us­koo lä­hes puo­let suo­ma­lai­sis­ta. Kiin­nos­tus tä­hän ai­he­pii­riin ja ko­ke­muk­siin on li­sään­ty­nyt. Us­kon­non roo­li yli­luon­nol­li­suu­den kä­sit­te­lys­sä on hei­ken­ty­nyt ja rin­nal­le on nous­sut uus­hen­ki­syys. Sii­nä ko­ros­tuu tä­män­puo­lei­suus – omat hen­ki­set elä­myk­set, jot­ka hyö­dyt­tä­vät ih­mi­siä täs­sä elä­mäs­sä ei­vät­kä vas­ta kuo­le­man jäl­keen. Kui­ten­kin vain nel­jän­nes suo­ma­lai­sis­ta on sitä miel­tä, et­tä kuo­le­ma on kai­ken lop­pu.

Suo­ma­lai­sis­ta lä­hes kol­man­nes us­koo va­kaas­ti en­ke­lei­den ole­mas­sa­o­loon. Mo­nil­le en­ke­lit ovat us­kon koh­de Ju­ma­lan si­jaan. Raa­ma­tun mu­kaan en­ke­lei­tä ei kui­ten­kaan tule pal­voa ei­kä ru­koil­la (Ilm. 22:8–9). Paa­va­li kir­joit­taa: ”Vaik­ka en­ke­li tai­vaas­ta ju­lis­tai­si teil­le evan­ke­liu­mia, joka on vas­toin sitä, min­kä me olem­me teil­le ju­lis­ta­neet, hän ol­koon ki­rot­tu” (Gal. 1:8).

Raa­mat­tu to­dis­taa, et­tä en­ke­li­näyt ja muut ih­meet ei­vät ole us­kon pe­rus­ta ja edel­ly­tys. Jee­sus teki ih­me­te­ko­ja, jot­ta ih­mi­set us­koi­si­vat hä­neen, mut­ta ha­lu­si, et­tä us­ko syn­tyi­si ja säi­lyi­si il­man nii­tä­kin. Ruu­miil­lis­ta pa­ran­tu­mis­ta suu­rem­pi ih­me on evan­ke­liu­min syn­nyt­tä­mä ih­me – syn­tien an­teek­si­an­ta­mus.

Ih­meis­tä ker­to­mi­nen voi ai­heut­taa hy­viä tun­te­mi­sia. Yli­luon­nol­lis­ten asi­oi­den ko­ros­ta­mi­nen ja tun­tei­siin ve­to­a­mi­nen voi kui­ten­kin ah­dis­taa herk­kiä ih­mi­siä. Seu­rois­sa olem­me usein kuul­leet, et­tä us­ko ei ole tun­te­mi­sis­sa – yk­sin­ker­tai­nen sy­dä­men us­ko riit­tää.

Suu­ri ih­me on jäl­leen­nä­ke­mi­sen ih­me, joka to­teu­tuu vas­ta pe­ril­lä tai­vaas­sa. Daa­vid poh­dis­ke­li pie­nen lap­sen­sa kuo­le­maa ja sa­noi, et­tä tuo lap­si ei enää voi tul­la ta­kai­sin, mut­ta hän it­se me­nee ai­ka­naan lap­sen­sa luo. La­es­ta­dius kir­joit­ti kuol­lees­ta Levi-po­jas­taan: ”Se aja­tus oli iha­nin, et­tä pik­ku Levi on en­sim­mäi­nen, joka tu­lee juos­ten isää ja äi­tiä vas­taan ian­kaik­ki­suu­den vih­re­äl­lä ran­nal­la.” Tämä aja­tus he­rät­ti La­es­ta­diuk­ses­sa ky­sy­myk­sen, et­tä on­ko hän it­se sii­hen val­mis. Myö­hem­min La­es­ta­dius löy­si elä­vän us­kon.

Paa­va­li kat­se­li iloi­se­na ja hy­väl­lä mie­lel­lä ajal­li­sen kuo­le­man het­keä: ”Me tie­däm­me, et­tä vaik­ka tämä mei­dän maal­li­nen telt­ta­ma­jam­me pu­re­taan­kin, Ju­ma­lal­la on tai­vaas­sa mei­tä var­ten ikui­nen asun­to, joka ei ole ih­mis­kät­ten työ­tä.” Iä­i­syy­den ra­jan tuol­la puo­lel­la odot­taa ikui­nen elä­mä.