Asi­an­tun­ti­jat ovat eri­tel­leet las­ten lei­kin ke­hi­tyk­ses­sä eri­lai­sia vai­hei­ta. En­sim­mäi­nen vai­he kä­sit­tää mie­li­ku­va- ja esi­ne­lei­kit. Kol­man­nes­ta ikä­vuo­des­ta ai­na esi­kou­lui­än lop­puun saak­ka eri­lai­set roo­li­lei­kit ovat etu­si­jal­la ja jat­ku­vat yh­des­sä seu­raa­van vai­heen eli sään­tö­leik­kien kans­sa pit­käl­le kou­lui­kään. Roo­li­lei­keis­sä har­joi­tel­laan toi­sen si­jaan aset­tu­mis­ta tai jopa roo­lia, jo­hon iso­na voi­si ryh­tyä.

Mie­lee­ni on jää­nyt eräs pie­nen po­jan pii­rus­tus­het­ki. Pie­ni poi­ka ot­ti kai­na­loon­sa pii­rus­tus­kir­jan ja meni tu­tul­le pai­kal­leen keit­ti­ön pöy­dän ää­rel­le. Kir­jaan piir­tyi jo­ta­kin. Poi­ka nos­ti kir­jan pöy­däs­tä ja tar­kas­te­li työn­sä tu­los­ta. Hän näyt­ti tyy­ty­väi­sel­tä.

Po­jan sil­mät kir­kas­tui­vat. Hän sa­noi in­nos­tu­nees­ti: ”Nyt minä tie­dän, mikä mi­nus­ta tu­lee iso­na. Mi­nus­ta tu­lee tai­tei­li­ja­lää­kä­ri. Minä olen aa­mul­la tai­tei­li­ja ja il­lal­la lää­kä­ri.” Tä­män sa­not­tu­aan poi­ka jat­koi tai­tei­li­jan työ­tään.

Il­ta­päi­väl­lä poi­ka pyy­si mi­nua mu­kaan lää­kä­ri­leik­kiin. Hän sa­noi, et­tä mi­nun ei tar­vit­se teh­dä muu­ta kuin maa­ta soh­val­la. Minä tie­ten­kin suos­tuin niin help­poon leik­kiin. Poi­ka tut­ki tois­ta jal­kaa­ni ja sa­noi: ”Jopa on pa­has­ti käy­nyt. Se on mel­kein ir­ti­poik­ki. Se täy­tyy si­toa.”

Jal­kaa­ni kää­rit­tiin si­det­tä, ja olin eh­ti­nyt mel­kein nu­kah­taa, kun poi­ka puis­te­li mi­nua ja ker­toi, et­tä jal­ka on nyt hoi­det­tu. Ryh­dyin mu­kaan leik­kiin. Yri­tin nous­ta ylös, mut­ta an­noin pää­ni pu­do­ta tyy­nyl­le.

Poi­ka hä­tään­tui, hän luu­li, et­tä kuo­len. Hän ava­si kää­reen ja to­te­si, et­tä jal­kaan pi­tää pan­na kii­rees­ti li­sää ver­ta. Pi­din sil­mä­ni kiin­ni ja tun­sin, kuin­ka poi­ka yrit­ti teh­dä aut­ta­via toi­men­pi­tei­tä. Sit­ten hän ta­put­ti pos­ke­a­ni ja sa­noi hä­täi­ses­ti: ”He­rää, isi!” Tun­sin, kuin­ka poi­ka ni­pis­ti va­ro­vas­ti kät­tä­ni ja oli sit­ten ai­van hil­jaa. Ava­sin sil­mä­ni. Poi­ka is­tui vie­res­sä­ni tus­kai­sen nä­köi­se­nä suu­ri kyy­nel pos­kel­laan.

Nou­sin äk­kiä ylös ja sa­noin, et­tä en minä kuol­lut. Poi­ka rie­mas­tui: ”Hei, minä pa­ran­sin si­nut!” Hän si­toi ja­lan uu­del­leen. Kun kää­re oli val­mis, hän an­toi mi­nul­le oman pie­nen, nuh­jui­sen kark­ki­laa­tik­kon­sa ja sa­noi: ”Ota täs­tä kak­si tab­let­tia kah­des­ti päi­väs­sä.” Sit­ten hän kir­joit­ti jo­tain pie­nel­le pa­pe­ri­la­pul­le ja an­toi sen kuit­ti­na mi­nul­le: ”Se mak­saa vii­si­kym­men­tä.”

Vie­lä het­ken poi­ka is­tui to­ti­sen nä­köi­se­nä tuo­lil­la ja an­toi pa­laut­teen: ”Isi, sinä olit hyvä leik­ki­ka­ve­ri, mut­ta minä en tyk­kää sel­lai­sis­ta lei­keis­tä, jois­sa joku voi kuol­la.”

Raa­ma­tus­sa­kin on ku­vat­tu isän ja po­jan suh­det­ta. To­sin se suh­de, jo­hon viit­taan, ei ole ih­mi­si­sän ja -lap­sen suh­de vaan ju­ma­lal­li­nen. Raa­mat­tu ker­too, kuin­ka Poi­ka oli Isän­sä rin­nal­la en­nen maa­il­man luo­mis­ta: ”Jo sil­loin minä, esi­koi­nen, olin hä­nen vie­rel­lään, hä­nen ilo­naan päi­vät pit­kät, kai­ken ai­kaa leik­ki­mäs­sä hä­nen edes­sään” (Sa­nanl. 8: 30). Mil­lä Poi­ka leik­ki? Maan kie­kol­la, Sa­nan­las­kuis­sa ku­vail­laan. Ja iloa hä­nel­le toi­vat ih­mis­lap­set.

Poi­ka syn­tyi maa­il­maan pe­las­ta­maan lan­gen­neen ih­mi­sen. Raa­mat­tu ker­too suu­res­ta Pa­ran­ta­jas­ta. Poi­ka, Jee­sus, oli eri­tyi­ses­ti las­ten ys­tä­vä. Hän pa­ran­si lap­sia, ot­ti hei­tä sy­liin­sä, ru­koi­li hei­dän puo­les­taan, pani kä­ten­sä hei­dän pääl­len­sä ja siu­na­si hei­tä. Po­jan vies­ti ih­mi­sil­le, meil­le ny­kyi­sil­le­kin, oli: ”Nyt, lap­set, kuul­kaa mi­nua! Hy­vin käy sen, joka mi­nun tie­tä­ni kul­kee” (Sa­nanl. 8: 32).