Tutustuimme vaimoni kanssa toisiimme kovin nuorina, joten seurustelumme ja kihloissa olomme kestivät pitkään. Meillä oli tavoitteena käydä koulut loppuun ennen avioitumista. Näköpiirissä ollut uusi elämänvaihe vauhditti opiskeluani, ja ehdin ennen häitä pyrkiä työelämään. Tämä on jäänyt mukavana muistona mieleeni.
Töitä etsiessäni menin suureen tehtaaseen ja pyysin tavata päällikköä. Sihteeri ohjasi minut oikeaan huoneeseen. Päällikkö tuli kohteliaasti kättelemään ja pyysi esittelemään asiani. Emme olleet koskaan nähneet toisiamme. Päällikkö oli iso mies. Ainakin kaksi kertaa minua kookkaampi.
Kerroin päällikölle, että olin 23-vuotias ja valmistuin juuri biologiksi. Jatkoin, että haluaisin alkaa tekemään väitöskirjaa merialueesta, johon tehdas laskee jätevetensä. Päällikkö mittaili minua katseellaan tammisen, siistin pöytänsä takaa. Sitten hän kertoi selkeäsanaisesti tehtaan jätevesiasioista. Onneksi hän ei kysynyt minulta mitään, kun en asioista juuri mitään tiennyt.
Keskustelumme päättyi siihen, että päällikkö pyysi minua tekemään tutkimussuunnitelman. Arvokkaasti kätellen hän hyvästeli minut, poikapahasen. Oven ulkopuolella annoin riemun purkautua. Jos olisin ollut nykynuori, niin olisin varmaan melkein ääneen sanonut, että jess!
Valmistelin suunnitelman ja esittelin sen päällikölle. Hän hyväksyi kolmivuotisen suunnitelman, ja vastuu sen toteuttamisesta annettiin konsulttitoimistolle. Sain sieltä elämäni ensimmäisen työpaikan. Projekti eteni suunnitellusti, ja muutaman vuoden kuluttua minulla oli yliopistolla väitöstilaisuus. Päällikkö istui yleisön joukossa eturivissä. Tuntui mukavalta, kun sain esitellä hänelle vaimoni.
Projektin päätyttyä tein edelleen töitä päällikölle. Hän antoi työstäni palautteet aina arvokkaasti ja kannustavasti. Se jätti minuun kestävän jäljen. Työhön liittyi myös iltakokouksia. Kun iltapalaveri meni alkoholinhuuruiseksi, päällikkö vapautti minut siitä sopivana hetkenä. Muistan, kun kerran hän aivan herkistyen sanoi, että minun ei tarvitse ”antaa helmiä sioille”. Hän arvosti vakaumustani.
Välillämme oli ystävyys ja suhde, jota on vaikea selittää. Samalla siihen liittyi virallinen etäisyys. Me teitittelimme toisiamme – emme koskaan tehneet sinunkauppoja.
Muutaman vuoden päästä tuli tieto, että päällikkö oli kuollut työnsä äärellä. Silloin tajusin, kuinka suuri merkitys hänellä oli elämääni. Hän oli järjestänyt minulle ensimmäisen työpaikkani ja tukenut monin tavoin työuraani. En ollut tästä koskaan häntä kiittänyt. Sisäisen pakon johdattamana soitin päällikön leskelle, suuren koulun rehtorille, jota en ollut koskaan tavannut. Kerroin hänelle sen, mitä olisin halunnut sanoa päällikölle. Se puhelinkeskustelu herkisti meidät molemmat, ja minä sain sisäisen rauhan.
Kun katselen elämääni taaksepäin, sieltä löytyy paljon ihmisiä, jotka elämäni eri vaiheissa ja eri tilanteissa ovat auttaneet eteenpäin. Monien vaikeidenkin hetkien muistot ovat peittyneet lopulta kiitollisuuden tunteen alle. Monta kiitosta on kuitenkin jäänyt sanomatta. Suuri lahja on saada ajatella, että kaiken takana johdatus, josta kiitos kuuluu hyvälle Jumalalle, Taivaan Isälle. Hänen valmistamaansa polkua on ollut hyvä kulkea. Siitä saisi kiittää joka päivä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys