Aulikki Piirainen
Aulikki Piirainen
Kello on puoli yhdeksän, ja päätän, että nyt työpäiväni alkaa. Tavallisesti koulutyö pyörähtää käyntiin kello yhdeksän, mutta kun jo olen työiskussa, on sama aloittaa.
Sähköposti auki, työpuhelin, oma puhelin ja tabletti käden ulottuville. Lisäksi levittelen jalkarahille ja tilan puutteen vuoksi myös lattialle tuntisuunnitelmat ja muut tarpeelliset paperit. Tänään minulla on kolmen luokan tunnit ja edellisen viikon oppilastehtäviäkin vielä puuttuu.
Kohta kilahtaa ensimmäinen Wilma-viesti. Mitkä ovat tunnukseni, kyselee oppilas kotoaan.
Minulla ei ole ollut käytössä enää muutamaan vuoteen perinteistä oppikirjaa, vaan olemme työskennelleet tunnilla digialustaa käyttäen. Sitä varten oppilailla on tunnukset, jotka pitäisi olla heillä tallessa. Mutta kun eivät aina ole. Vaikka he ottivat tunnuksistaan kuvan kännykkäänsä kurssin alkaessa. Tilanteen arvaten tunnukset ovat onneksi minulla kotona mukana.
Kohta välähtää Whatsapp-viesti. Kysymys tunnuksista. Naputan ne kännyyn.
Olen lähettänyt edellisenä iltana oppilaille Wilma-viestin tehtävistä, joita heidän pitää tunnin aikana tehdä. Linkitin luokille lisäksi videoita katsottavaksi. Etätuntien sisältö on suurinpiirtein sama, mitä tekisimme luokassa livenä. Keskustelu ja oppilaiden auttaminen, tai pitäisikö sanoa tehtävien pariin patistaminen, puuttuu.
Tänä päivänä koulumme henkilökunnalla on myös kokous etänä Hangouts Meetin kautta. Tämä on toinen etäkokous, ja tekniikka on jo hallussa. Kohta tietokoneen näytölle ilmestyy kollegoiden kasvokuvia ja kuuluu iloisia tervehdyksiä. Aika moni näköjään työskentelee keittiössä. On huojentavaa nähdä tutut kasvot ja kuulla, miten kullakin on etäelämä mennyt. Huomaan kaipaavani kollegoita.
Sähköposti kilahtelee. Tulee viestejä pääsykokeiden peruuntumisista ja koulutusten muuttumisesta webinaareiksi. Minä lähettelen huoliviestejä erityisopettajille ja koulunkäynninohjaajile. On muutamia oppilaita, joita en ole saanut viesteillä patisteltua tehtävien pariin. Ohjaajat lupaavat olla yhteydessä oppilaisiin. Peukutan ohjaajia. He ovat kullanarvoisia.
Soitan yhdelle oppilaalle ja kysyn, onko hänellä ollut ongelmia kirjautumisessa, kun tehtäviä ei vielä ole palautettu. Saan autettua häntä, ja työt etenevät hänen kohdallaan. Joillekin luon uusia tunnuksia, kun ovat menneet solmuun edellisten kanssa.
Tähän malliin päivä kuluu. Viestittelyä, oppilaiden tehtävien tarkistamista ja palautteen antamista. Välillä tietenkin pidän ruoka- ja kahvitauon. Kurkistelen ikkunoista ulos, tapahtuuko siellä mitään. Hiljaista on.
Etukäteen olin ajatellut, että mitenhän opon työtä voi tehdä etänä, kun koulun tapahtumat ovat seis. Työni rakentuu paljon oppilaskohtaamisten ja tapahtumien organisoimisen varaan. Mutta huomaan, että yhteyttä voi pitää varsin hyvin viestisovellusten kautta. Seuraavaksi suunnittelen aloittavani jatko-opinto-ohjaukset Meetin kautta.
Elämme huolien ja menetysten aikaa. Mutta on mielenkiintoista huomata, kuinka ihminen on sopeutuvainen. Pakon edessä luovuus kukkii. Sen osoittavat nopeasti pystyyn polkaistut sovellukset ja tempaukset, joiden avulla arki voi jatkua.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys