Au­lik­ki Pii­rai­nen

"Aloi­tan sa­mas­ta ai­hees­ta, mis­tä kol­le­gam­me K. pu­hui omis­sa läk­si­äi­sis­sään. Mitä en jää kou­lu­vuo­sis­ta kai­paa­maan:

– sitä, kun op­pi­laat ki­roi­le­vat, eri­tyi­ses­ti väl­käl­lä aree­nal­la pe­lin tii­mel­lyk­ses­sä.

– sitä, kun jaan teh­tä­vä­mo­nis­teen ja sen tul­tua val­miik­si, op­pi­laat re­pi­vät sen sil­puk­si ja heit­tä­vät ros­kik­seen.

– sitä, kun op­pi­laat ky­sy­vät, joko saa läh­teä syö­mään/väl­käl­le/ko­tiin – yhä uu­des­taan.

– sitä, kun on kii­re jou­tua kimp­pa­kyy­tiin kou­lu­päi­vän jäl­keen.

– sitä, kun pel­kää, et­tä jää kimp­pa­kyy­deis­tä eri­tyi­ses­ti kou­lu­päi­vän jäl­keen – näen edel­leen sii­tä pai­na­jai­sia.

– sitä, kun odot­taa kimp­pa­kyy­tiä tuu­les­sa, tuis­kus­sa ja sa­tees­sa Mu­hok­sen ABC:n link­ku­py­sä­kil­lä. Ou­lus­ta tuu­lee. Ai­na.

– sitä, kun sun­nun­tai-il­tai­sin Ka­jaa­nis­sa pai­nos­taa aa­mui­nen läh­tö klo 7 aja­maan koh­ti Uta­jär­veä sääs­sä kuin sääs­sä ja ke­lis­sä kuin ke­lis­sä.

Mo­nes­ti on tul­lut pu­hal­lel­tua pak­su­ja.

Moni on ky­sy­nyt, mil­tä nyt tun­tuu. Kun ei ole enää aa­mu­ja.

Ei mil­tään, ei ker­ras­sa mil­tään. Kun­han en il­maan­tui­si kou­lul­le 12. elo­kuu­ta.

Opon työ on ol­lut in­nos­ta­vaa, vaih­te­le­vaa, mie­len­kiin­tois­ta, mo­ni­puo­lis­ta.

Eräs opo-kol­le­ga­ni sa­noi: Opon hom­ma on pa­ras hom­ma, jos ker­ran on ol­ta­va pe­rus­kou­lus­sa töis­sä. Olen sa­maa miel­tä! Tis­mal­leen!

Olen saa­nut ol­la mo­nes­sa mu­ka­na. Olen saa­nut teh­dä oman­nä­köis­tä opoi­lua.

Kaik­ki reh­to­rit ovat an­ta­neet mi­nul­le va­paat kä­det. Olen saa­nut to­teut­taa ide­oi­ta­ni, osal­lis­tua kou­lu­tuk­siin. Sitä mo­net opot ovat ih­me­tel­leet, ihas­tel­leet.

Olen saa­nut ol­la oma it­se­ni. Lii­kaa­kin? Kiu­kut­te­lua, päs­mä­röin­tiä? No­ker­te­lua?

Lais­kuut­ta ja mu­ka­vuu­den­ha­lua kai se on ol­lut, et­tä en ole muu­al­le ha­keu­tu­nut töi­hin. Oli­si­ko pi­tä­nyt?

Nuo­ret ovat vuo­si vuo­den jäl­keen läh­te­neet maa­il­mal­le. Elä­mään. Minä olen jää­nyt. Sii­pi­rik­ko.

Vuo­si ker­ral­laan on tah­kot­tu. Lo­mia odo­tel­len. Lo­mas­ta lo­maan.

Tätä elä­mä on. Pi­täi­si osa­ta elää, joka het­ki. Vaik­ka on­kin töis­sä.

Töis­sä? Ei­kö se sit­ten ole elä­mää?

Jään kai­paa­maan ar­jen ru­tii­ne­ja. Uu­den op­pi­mis­ta. Ide­oin­tia. Kaik­ki jää kes­ken. Vie­lä ha­lu­ai­sin ke­hit­tää, uu­dis­taa, ko­keil­la.

On­ko niin, et­tä ih­mi­se­lä­mä nou­dat­taa me­ka­nii­kan en­sim­mäis­tä pe­rus­la­kia, eli liik­keen jat­ku­vuu­den la­kia. Kap­pa­le jat­kaa suo­ra­vii­vais­ta lii­ket­tä va­ki­o­no­peu­del­la tai py­syy le­vos­sa, jos sii­hen ei vai­ku­ta ul­koi­sia voi­mia.

Muu­tos on vai­ke­aa. Mie­lel­lään jat­kai­si en­ti­siä uria tal­la­ten.

Nyt al­kaa taan­tu­mi­nen. Koh­ta en osaa käyt­tää Mee­tiä, Pop­p­let Li­teä, Pad­le­tia.

Mikä on ops, mikä mikä mok­ki. On­ko se mök­ki Kai­nuun mur­teel­la?

Elän jää­hy­väis­ten ai­kaa: äi­din olen hy­väs­tel­lyt viik­ko sit­ten hau­dan le­poon, asun­to Mu­hok­sel­la on myy­ty ei­len, työ­u­ra päät­tyy, työ­ka­ve­rei­den ja op­pi­lai­den hy­väs­te­ly, muut­to Kai­nuu­seen. Yh­den ih­mi­sen koh­dal­le kyl­lin. Ly­hy­es­sä ajas­sa.

Tei­tä jää ikä­vä. Hy­viä kes­kus­te­lu­ja. Huip­pu­hy­viä kes­kus­te­lu­ja. Huu­mo­ria.

Mut­ta on älyt­tä­vä läh­teä, en­nen kuin ta­lu­te­taan vä­ki­pa­kol­la pois.

Voi­mia teil­le huip­pu­hy­vät tyy­pit! Teh­kää au­li­kit*, ku­ten A. lan­see­ra­si."

* Teh­dä au­li­kit = kun ei mal­ta jää­dä eläk­keel­le, vaik­ka sai­si, vaan jat­kaa töis­sä, use­am­man vuo­den.