Pit­kä­per­jan­tain ru­kous­het­ki Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä on al­ka­mas­sa. Mei­tä on ke­rään­ty­nyt kol­me hen­ki­löä äi­din ka­ma­riin. Iä­käs äi­tim­me le­pää sän­gys­sään, sis­ko­ni toi­ses­sa ja minä kei­nut­te­len kiik­kus­tuo­lis­sa. On le­vol­li­nen huip­pu­het­ki ol­la yh­des­sä seu­ro­ja kuun­nel­len.

On­han mei­tä koh­ta nel­jäs­kin pai­kal­la. Pe­ter-kis­sa hok­saa, et­tä po­ruk­ka on kool­la ja kier­tyy kie­pil­le äi­din pyö­rä­tuo­liin.

Ku­lu­nut pää­si­äi­nen on ol­lut eri­koi­nen ko­ro­na­vi­rus­pan­de­mi­an vuok­si. Ei seu­ro­ja, ei ky­läi­lyä, ei kirk­ko­ta­pah­tu­mia. Sen si­jaan ko­toi­lua ja net­ti­ti­lai­suuk­sien kuun­te­lua.

Mi­nul­la on ol­lut haa­ve, vie­lä to­teu­tu­ma­ton, et­tä jos­kus jak­sai­sin ja en­nät­täi­sin pii­na­vii­kol­la osal­lis­tu­maan kirk­ko­ti­lai­suuk­siin. Nyt se to­teu­tui puo­lit­tain, kun sain ko­ti­soh­val­la ja kiik­kus­tuo­lis­sa seu­ra­ta ko­ti­kir­kos­sa strii­mat­tua hil­jai­sen vii­kon mu­sii­kil­lis­ta il­ta­kirk­koa ja kii­ras­tors­tain il­ta­kirk­koa. Ei tar­vin­nut kii­reh­tiä työ­päi­vän jäl­keen mi­hin­kään. Kär­si­my­sa­jan mu­sii­kil­le loi le­vol­li­sen taus­tan ko­ti­kirk­ko­ni kau­neus.

Pi­kem­min­kin oli run­sau­den pu­laa sii­tä, mitä ka­na­vaa seu­ra­ta. Pää­si­äi­sen mu­siik­ki­ti­lai­suu­teen osal­lis­tuin Vir­tu­aa­li­kir­kon kaut­ta. Jo­han­nes­pas­sio kuu­lui ra­di­os­ta. Jos­kus oli tar­ve ol­la hil­jai­suu­des­sa ja lu­kea.

Toi­nen pää­si­äi­sen ajan huip­pu­het­ki oli se, kun sain viet­tää lan­ka­lau­an­tain mö­kil­lä. Ve­li­poi­ka oli hoi­ta­mas­sa äi­tiä, jo­ten pää­sim­me sis­ko­ni kans­sa mök­ki­reis­sul­le. Kä­vim­me hiih­to­ret­kel­lä tuu­li­sel­la jär­vel­lä. Pari tun­tia pus­kim­me vas­ten tuul­ta, pa­la­tes­sa toki myö­tä­tuu­leen. Hil­jais­ta oli jää­au­ke­al­la, vain yk­si moot­to­ri­kelk­ka pyyh­käi­si ohit­se.

Ret­ken ja syö­mi­sen jäl­keen oli mu­ka­va pöt­käh­tää soh­val­le ma­kaa­maan. Au­rin­ko pais­toi nurk­kaik­ku­nois­ta. Net­ti­seu­rat Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä oli­vat al­ka­mas­sa. Ik­ku­nan ta­ka­na hoh­ti ke­väi­nen lumi- ja jää­la­keus. Koh­ta sau­na läm­pi­äi­si. Oli het­ki, jol­loin mie­les­sä­ni ei ol­lut huo­lia ei­kä pel­ko­ja. Tämä tuo­kio on lah­ja, ajat­te­lin.

Mie­tin ko­ro­na-ai­kaa. Mi­nua oi­ke­as­taan hä­vet­tää se, kuin­ka hy­vin mi­nul­la on asi­at! Saan ol­la töis­sä, palk­ka juok­see. Niin mo­nel­la on lo­mau­tuk­sia ja toi­meen­tu­lo­huo­lia.

Etä­työs­ken­te­ly­o­lo­suh­tee­ni on rau­hal­li­nen. Ei ole lap­sia ko­to­na, joi­ta pi­täi­si sa­ma­nai­kai­ses­ti opet­taa ja jois­ta huo­leh­tia, kun it­se te­kee etä­oh­jaus­ta. Il­lat saan le­vä­tä ja vir­kis­täy­tyä. Ta­ju­an, kuin­ka tiu­kas­sa ti­lan­tees­sa lap­si­per­heis­sä ol­laan eh­kä ta­lou­del­lis­ten huo­lien, etä­kou­lun ja epä­var­muu­den kans­sa.

Mo­nil­la, eri­tyi­ses­ti ris­ki­ryh­miin kuu­lu­vil­la ja hei­dän omai­sil­laan, on to­del­li­nen huo­li sai­ras­tu­mi­ses­ta. On mi­nun­kin lä­hi­pii­ris­sä rak­kai­ta, jot­ka kuu­lu­vat ris­ki­ryh­mään, mut­ta jo­ten­kin jak­san, ai­na­kin juu­ri nyt, jät­tää huo­le­ni Tai­vaan Isän hal­tuun.

Iä­käs äi­tim­me on ko­ti­lo­mal­la hoi­to­ko­dis­ta. Se tun­tuu par­haal­ta rat­kai­sul­ta niin hä­nen kuin mei­dän las­ten­kin nä­kö­kul­mas­ta. Ei tar­vit­se ko­kea ah­dis­tus­ta sii­tä, et­tä em­me saa ta­va­ta toi­si­am­me ko­ro­na­ra­joi­tus­ten vuok­si. Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le si­sa­ruk­sil­le voi­maa ja roh­keut­ta hoi­taa ja huo­leh­tia nämä vii­kot hau­raas­ta, mo­ni­sai­raas­ta ja ki­pu­ja ko­ke­vas­ta äi­dis­täm­me.

Moni hoi­to­ko­dis­sa asu­va van­hus ja hei­dän omai­sen­sa ko­ke­vat pel­koa, hä­tää ja häm­men­nys­tä eris­tyk­sis­sä olos­ta. Mah­tai­sin­ko it­se sitä kes­tää.

Ko­ro­na­ke­vään ko­ke­muk­sis­sa on jo­ta­kin sa­maa kuin Tove Jans­so­nin ta­ri­nas­sa jou­lus­ta, jo­hon He­mu­li he­rät­tää muu­mit kes­ken tal­viu­nien. Heil­lä ei ole mi­tään kä­si­tys­tä, mikä on se Jou­lu, jos­ta kaik­ki pu­hu­vat ja jo­hon pi­tää va­rau­tua. He huo­maa­vat kaik­kien juok­se­van ym­pä­riin­sä le­vot­to­mas­ti ja tem­pau­tu­vat mu­kaan hä­täi­lyyn. Muu­mit hank­ki­vat kuu­sen, herk­ku­ja ja lah­jo­ja le­pyt­tääk­seen sen uh­kaa­van, joka on tu­los­sa. Pe­lok­kai­na he jää­vät odot­ta­maan sitä kau­hun het­keä, jol­loin Jou­lu tu­lee.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olem­me hiu­kan sa­man­kal­tai­ses­sa ti­lan­tees­sa. Va­rus­tau­dum­me. Ke­rääm­me elin­tar­vik­kei­ta, han­kim­me ves­sa­pa­pe­ri­sa, hen­gi­tys­suo­jai­mia ja kä­si­de­siä. Odo­tam­me kau­hun­se­kai­sin tun­tein Ko­ro­naa. Em­me tie­dä, mil­loin se is­kee ja mi­ten.

Jans­so­nin jou­lu­ta­ri­na päät­tyy kau­niis­ti. Muu­mit lah­joit­ta­vat jou­lua var­ten tar­koi­te­tut ko­ris­teet, lah­jat ja her­kut Nyy­til­le ja hä­nen su­ku­lai­sil­leen. Toi­vot­ta­vas­ti ko­ro­nak­rii­si vai­kut­taa myös jo­ta­kin hy­vää meis­sä. Vä­hem­män it­sek­kyyt­tä, enem­män toi­sen huo­maa­mis­ta. Sen tu­le­vai­suus näyt­tää.