Ar­jen ik­ku­nas­ta avau­tuu nä­ky­mä mo­nen­lai­seen päi­vään. Hil­jai­ses­ta yk­si­näi­sen van­huk­sen ar­ki­päi­väs­tä työ­te­li­ää­seen pik­ku­lap­si­per­heen ar­keen. Ja sil­tä vä­lil­tä ihan kaik­keen, mi­hin vain mie­li­ku­vi­tus voi yl­tää. Hil­jai­se­na il­lan het­ke­nä aja­tus mo­nes­ti pa­laa­kin juu­ri elet­tyyn päi­vään, sen ta­pah­tu­miin, koh­taa­mi­siin ja eh­kä myös tun­tei­siin ja tun­nel­miin, jot­ka päi­väs­tä ovat pääl­lim­mäi­sik­si jää­neet. Päi­vän sal­do on­kin yh­tä mo­ni­nai­nen kuin tun­te­vien ih­mis­ten kir­jo… Elä­män vä­ri­pa­let­ti on run­sas.

– Mil­loin tämä lop­puu, mi­ten kau­an voin enää jak­saa?

Hil­jai­nen, to­ti­nen kat­se odot­taa vas­taus­ta. Mut­ta sa­no­ja ei ole, tai ne­kin, jot­ka tu­le­vat mie­leen ovat köy­käi­siä, mo­neen ker­taan tois­tet­tu­ja. Mi­nun ky­ky­ni riit­tää vain vie­rel­lä is­tu­mi­seen, hil­jai­seen kuun­te­le­mi­seen ja ru­kouk­seen: älä an­na yli voi­mien…

Kipu ei kysy, ha­lu­at­ko mi­nut. Se tu­lee ja aset­tuu ta­lok­si lu­paa ky­sy­mät­tä. Sen edes­sä on vai­kea sa­noa, et­tä Ju­ma­la sal­lii tä­män nyt si­nul­le ja en ym­mär­rä, et­kä sinä ym­mär­rä, mik­si. Sitä on vai­kea saa­da ulos, kun te­ki­si mie­li huu­taa: älä rääk­kää las­ta­ni, an­na kaik­ki mie­luum­min mi­nul­le!

Kipu kat­kai­see ar­jen, sen te­rä­vä kär­ki leik­kaa lep­poi­suu­den, hil­jai­suu­den ja kaik­ki ru­tii­nit. Se on kaik­ki­val­ti­as kump­pa­ni, jol­ta puut­tuu pie­nin­kin em­paat­ti­suus. Se kät­kee tu­le­vai­suu­den su­mun si­sään. Su­mun sik­si­kin, kun yö­kään ei suo le­poa ja lää­ki­tys tur­rut­taa en­si­si­jai­ses­ti pään. Kipu ka­ven­taa mai­se­maa elä­män ik­ku­nas­sa ja muut­taa sen vä­ri­sä­vyt suu­rim­mas­sa mää­rin syn­kik­si.

Kun kipu on nuo­ren ih­mi­sen ki­pua, se raas­taa eri­tyi­sel­lä ta­val­la lä­heis­ten miel­tä, ja kun sitä kes­tää kuu­kau­den, toi­sen, ko­ko­nai­sen vuo­den­kin, lä­hel­lä ole­vien voi­ma­va­rat jou­tu­vat ko­e­tuk­sel­le. Koko elä­mä kää­riy­tyy her­käs­ti sa­nan ko­koi­sek­si syk­ky­räk­si, joka joko la­maan­nut­taa tai ai­heut­taa pa­ko­kau­hua. Toi­nen jää kier­tä­mään pien­tä ke­hää ja toi­nen pa­ke­nee. Sel­lai­seen het­keen tar­vi­taan pal­jon asi­oi­den pu­hu­mis­ta, ym­mär­tä­mis­tä ja an­teek­si­an­ta­mis­ta. En­nen kaik­kea tar­vi­taan rin­nal­la kul­ki­joi­ta. Rak­kau­den ja vä­lit­tä­mi­sen lem­pe­äs­sä hoi­dos­sa le­pää koko per­he, ki­vus­ta kär­si­nyt.

Kai­ken ylä­puo­lel­la on us­kon tuo­ma toi­vo, joka kan­taa yli ki­vun, huo­mi­seen. Jo­bin kir­jan sa­no­ma tu­lee lä­hel­le. Ju­ma­lal­la on vara an­taa tu­le­vai­suus, vaik­ka se vä­lis­sä näyt­tää toi­vot­to­mal­ta. Synk­kien sä­vy­jen ja su­mun kes­kel­lä on lupa ru­koil­la.

Jäät­hän, Jee­sus, luok­se­ni,

muu ei rii­tä tur­vak­se­ni.

Lem­pe­äl­lä kä­del­lä

tus­kan pol­te lie­vi­tä.

An­na valo mat­kal­le­ni.

Huo­mis­päi­vää tun­ne en,

sinä hoi­dat myös­kin sen.

Jäät­hän, Jee­sus, luok­se­ni.

Vk. 480