Is­tah­din ko­neel­le ja mie­tin ai­het­ta blo­gi­kir­joi­tuk­see­ni. Tui­jo­tin pit­kään tyh­jää ruu­dus­sa nä­ky­vää ark­kia ja… pää­tin läh­teä len­kil­le. Toi­voin, et­tä aja­tuk­se­ni jo­ten­kin sel­kiin­tyi­si­vät. Et­tä löy­tyi­si ai­he, mis­tä kir­joit­taa. Py­säh­dyin pi­hal­la soh­joa ko­laa­van mie­hen vie­rel­le, ja ja­oin aja­tuk­se­ni:

– Mik­si­kä­hän ai­na tu­lee niin raa­dol­li­nen olo, kun pi­täi­si kir­joit­taa? Tai kun pi­täi­si ava­ta suun­sa muu­al­la­kin Sii­o­nin työs­sä. Tu­lee olo, et­tä joku muu oli­si pal­jon pa­rem­pi tä­hän teh­tä­vään.

– Niin­pä, me jou­du­taan te­ke­mään tätä työ­tä pie­nen pai­kal­la.

Soh­jos­sa tar­po­es­sa­ni mie­tin sa­naa raa­dol­li­nen. Mie­tin mui­ta­kin lä­hel­le tu­le­via sa­no­ja: köy­käi­nen, huo­no, syn­ti­nen, raa­don­ha­jui­nen. Ne sa­nat tun­tu­vat ole­van kau­ka­na sa­nois­ta hurs­kas ja us­ko­vai­nen, tai Raa­ma­tus­sa käy­tet­tä­väs­tä kau­niis­ta il­mai­sus­ta hyvä haju Kris­tuk­ses­sa.

Raa­dol­li­nen olo on tut­tua muis­sa­kin ti­lan­teis­sa. Jou­lun jäl­keen is­tuin avus­ta­jan roo­lis­sa erääs­sä seu­ra­kun­nan ker­hos­sa. Siel­lä it­se ku­kin ker­toi, mi­ten jou­lun ai­ka oli men­nyt. Omal­la vuo­rol­la­ni ar­kuus voit­ti, ja sain sa­no­tuk­si vain, et­tä jou­lua vie­tet­tiin mu­ka­vas­ti per­heen kes­ken. Ei tul­lut us­ko tun­nus­tet­tua, vaik­ka sitä joku eh­kä odot­ti. Mut­ta en­pä pääs­syt niin vä­häl­lä. Ky­sy­myk­siä al­koi sa­del­la, ja lo­pul­ta mi­nun piti ker­toa, et­tä mei­tä oli ko­to­na 21 jou­lun­viet­tä­jää, jois­ta liu­ta pik­ku­lap­sia. Ei­vät­kä edes kaik­ki lap­set ol­leet ko­to­na… Ei­kä ol­lut on­gel­mia… Juu, yh­des­sä teh­tiin jou­lu. Vas­ta tuon ky­sy­mys­tul­van jäl­keen tuli hyvä ja va­paa olo ker­toa, mi­ten mu­ka­vaa oli ko­koon­tua jou­lun sa­no­man ää­rel­le, lau­laa ja iloi­ta las­ten ilos­ta.

Raa­dol­li­sel­ta tun­tui olo sil­loin­kin, kun eräs sai­ras ih­mi­nen avau­tui oman elä­män­sä kur­juu­des­ta ja toi­vot­to­muu­des­ta. Sil­loin tun­tui, et­tä omat sa­nat oli­vat hu­kas­sa. Ja vaik­ka mi­nul­la oli tie­to, et­tä jos Ju­ma­la sai­si loh­dut­taa sai­ras­vuo­teel­la, ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo kui­ten­kin an­tai­si loh­dun nä­kö­a­laa elä­mään, en saa­nut sa­no­ja ulos.

Pää­si­äis­seu­rois­ta jäi­vät mie­lee­ni Paa­va­lin sa­nat, jois­sa hän, Ju­ma­lan apos­to­li, tun­si it­sen­sä kai­kis­ta vä­häi­sim­mäk­si apos­to­lien jou­kos­sa. Hän tun­si raa­dol­li­suut­ta teh­tä­väs­sään. Se voi­ma, jol­la us­ko­vai­set ih­mi­set ovat kaut­ta ai­ko­jen teh­neet Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­tä, ei ole ol­lut läh­töi­sin omas­ta it­ses­tä.

Mi­nul­le ra­kas koh­ta pää­si­äi­sen ajan raa­ma­tun­ker­to­muk­sis­sa on Tuo­mak­sen koh­ta. Epäi­le­vä ope­tus­lap­si sai tun­tea Jee­suk­sen eri­tyis­rak­kaut­ta. Hän pää­si lä­hel­le Mes­ta­ria ja sai voi­maa us­koa. Ei tun­te­nut Tuo­mas it­se­än­sä hurs­kaak­si ja ju­ma­li­sek­si, vaan vain yh­dek­si ope­tus­lap­sek­si. Pie­nek­si. (Joh. 20.)