Mei­tä oli mo­nen nä­köis­tä ja ikäis­tä mies­tä ja nais­ta is­tu­mas­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sem­me kah­vi­os­sa. Yk­si asia yh­dis­ti mei­tä kaik­kia. Me olim­me äi­te­jä ja isiä. Alus­ta­ja joh­dat­te­li mei­dät il­lan ai­hee­seen Psal­min 139 sa­noil­la: ”Her­ra, sinä olet mi­nut tut­ki­nut, sinä tun­net mi­nut. – – Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen.”

Ei­kä il­lan ai­he ol­lut­kaan mi­kään pie­ni. Se oli koko elä­män mit­tai­nen. Elä­män lah­ja on ih­meel­li­nen lah­ja. Juu­ri mi­nul­le an­net­tu ja tar­koi­tet­tu. Kun sen ai­nut­ker­tai­suu­den jak­sai­si ai­na muis­taa, löy­tyi­si halu var­jel­la sitä ja elää par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la. Kii­tol­li­se­na jo­kai­ses­ta het­kes­tä ja vi­vah­tees­ta, jon­ka se an­taa.

Lap­si syn­tyy avoi­me­na kai­kel­le, hän on kuin kir­joit­ta­ma­ton kir­ja, jon­ka si­säl­lön tie­tää ja tun­tee vain elä­män an­ta­ja. ”Jo äi­ti­si koh­dus­sa minä tun­sin si­nut...” Van­hem­mat toi­vo­vat, et­tä noil­le si­vuil­le piir­tyi­si on­nel­li­sia asi­oi­ta. Et­tä luot­ta­vai­nen kat­se ja hymy ei­vät kos­kaan ka­to­ai­si lap­sen kas­voil­ta. Em­me eh­kä pys­ty var­je­le­maan las­ta vai­keil­ta asi­oil­ta, mut­ta toi­vom­me, et­tä hän sai­si ky­vyn sel­vi­tä nii­den kans­sa. Ja et­tei hän kos­kaan ka­dot­tai­si yh­teyt­tä Luo­jaan­sa.

Teh­tä­vä, mikä lap­sen myö­tä van­hem­mil­le an­ne­taan, ei ole pie­ni, ei­kä ai­na help­po­kaan. Ar­ki pien­ten las­ten kans­sa kuor­mit­taa. Se saat­taa kuor­mit­tua, vaik­ka lap­sia oli­si vain yk­si tai kak­si. Sil­loin on tär­ke­ää saa­da ja ot­taa apua vas­taan. Kuor­mien ja­ka­mi­nen on­kin asia, mikä on käy­nyt har­vi­nai­sek­si täs­sä yk­si­lö­kes­kei­ses­sä yh­teis­kun­nas­sa. Ajat­te­len, et­tä jos ih­mi­sen tär­kein ta­voi­te on tul­la omas­sa elä­mäs­sään on­nel­li­sek­si, on­nel­li­suus jää hy­vin ohu­ek­si.

Kun saam­me ja­kaa ar­ke­am­me mui­den kans­sa ja kel­paam­me sel­lai­si­na kuin olem­me, pie­nis­tä ar­jen het­kis­tä nou­see to­del­li­nen elä­män tyy­ty­väi­syys. Pie­nen lap­sen hel­lä kos­ke­tus, kump­pa­nin kat­se tai ys­tä­vän to­te­a­mus – olen muis­ta­nut si­nua – ovat kes­tä­vän on­nel­li­suu­den avai­mia. Epäit­se­käs lä­him­mäi­sen koh­taa­mi­nen, ajan an­ta­mi­nen yk­si­näi­sel­le van­huk­sel­le tai sai­raal­le, vä­sy­nei­den van­hem­pien kuun­te­le­mi­nen ja avun tar­jo­a­mi­nen heil­le, tai py­säh­ty­mi­nen nuo­ren ja lap­sen su­rui­hin saat­ta­vat vie­dä ai­kaa omil­ta kii­reil­tä, har­ras­tuk­sil­ta ja le­vol­ta­kin. Mut­ta ne an­ta­vat vii­me kä­des­sä eni­ten elä­mi­sen laa­tu­ai­kaa it­sel­le.

Edel­li­set aja­tuk­set ovat kau­nii­ta, mut­ta nii­hin on vai­kea tart­tua sil­loin, kun ar­ki oi­ke­as­ti kuor­mit­taa. Kun kor­va­tu­leh­dus­lap­si val­vot­taa ja mur­ro­si­käi­nen ko­kei­lee ra­jo­jaan. Kun mo­nen lap­sen kas­vu­ki­vut ovat yh­tä ai­kaa ja pääl­lek­käin äi­din ja isän omien krii­si­vai­hei­den kans­sa. Sil­loin ai­kui­sen aja­tus al­kaa her­käs­ti kier­tä­mään pien­tä ah­dis­ta­vaa ke­hää. Sen ke­hän si­sä­puo­lel­la kyky näh­dä elä­mä lah­ja­na tah­too ka­do­ta. Sel­lai­nen het­ki tar­vit­see py­säh­ty­mi­sen ja ti­lan­teen uu­del­leen ar­vi­oi­mi­sen.

äi­tien ja isien il­las­sa ja­oim­me ko­ke­muk­sen, et­tä Ju­ma­la on aut­ta­nut vai­ke­al­la het­kel­lä. Mi­nun ki­pu­ni ovat Ju­ma­lan tie­dos­sa ja siel­tä ovat voi­ma­ni­kin. Hän on lä­het­tä­nyt avun oi­ke­al­la het­kel­lä. Mie­tin, et­tä psal­min­kir­joit­ta­ja on var­mas­ti ko­ke­nut sa­maa. Nii­lo Rau­ha­lan sa­noit­ta­ma lau­lu Lap­sen tie on aa­mun tie tuo hy­vin lä­hel­le psal­min aja­tuk­set. Vaik­ka se pu­huu lap­ses­ta, se pu­huu elä­män­mit­tai­ses­ta mat­kas­ta. Se ker­too myös sii­tä, et­tä mei­dän ei tar­vit­se jak­saa yk­sin. ”…Mon­ta ra­kas­ta kät­tä, lä­hel­lä nyt on juu­ri.”