Min­kä­lai­set aseet nyt ot­tai­sin käyt­töön. Tis­ki­ai­neen, mik­ro­kui­tu­lii­nan, sa­no­ma­leh­ti­pa­pe­rin, las­tan vai eh­kä sen he­rä­te­os­tok­sen, jon­ka ak­ku riit­ti ker­ta­käy­töl­lä kah­teen ik­ku­naan. Ve­si­san­kot, kak­si kap­pa­let­ta avaa­jia ja ruu­vi­meis­se­lin. Näis­sä van­hois­sa ik­ku­nois­sa on jo­kai­ses­sa yh­teen­sä kuu­si puol­ta, pal­jon­ko niis­tä kai­ken kaik­ki­aan tu­lee­kaan…

Täl­lä ker­ral­la aloi­tan ai­na­kin niis­tä, jot­ka vii­me vuon­na jäi avaa­mat­ta ja näyt­tä­vät ta­kaan­sa avau­tu­van mai­se­man har­maa­na. Sit­ten tar­vi­taan myös tik­kaat ja lank­ku­vi­ri­tel­mät. Ja eh­kä ka­ve­ri, joka var­mis­taa… Pelk­kä työn ajat­te­le­mi­nen­kin jo vä­syt­tää, mut­ta pak­ko tämä on teh­dä, muu­ten koko huus­hol­li tun­tuu koko ke­sän tunk­kai­sel­ta.

Kun lap­set oli­vat pie­niä, teip­pa­sin keit­ti­ön kaa­pin oveen kat­kel­man Pirk­ko-Lii­sa Lin­ja­man ru­nos­ta äi­din ke­vät­kir­je:

”Sinä ym­mär­tä­väi­nen

mi­nun ei tar­vit­se se­li­tel­lä

mik­si keit­ti­ön ik­ku­na

on täyn­nä voi­lei­pä­kä­sien jäl­kiä.”

Kun suun­nit­te­lim­me muut­toa tä­hän ta­loon, al­haal­le yl­tä­vät ik­ku­nat en­sin mie­ti­tyt­ti­vät. Myö­hem­min ne vain ihas­tut­ti­vat. Pi­dim­me huo­len, et­tä yk­si­vuo­ti­aal­la­kin oli va­paa pää­sy ik­ku­nan ää­reen. Mo­net to­vit sii­nä vie­tet­tiin seu­rail­len lin­tu­jen, ora­vien ja jopa ke­tun puu­hai­lu­ja. Sik­si­pä ik­ku­nan ala­o­sa oli täyn­nä pie­niä kä­den ja ne­nän jäl­kiä. Ylem­pä­nä nä­kyi hie­man isom­pi­a­kin sor­men­jäl­kiä. Kaik­kein ylim­pä­nä oli jos­kus ot­san pai­nau­ma, jos­ta erot­tui sel­väs­ti ryp­py­jen hie­not ver­kos­tot. Pap­pa oli jak­sa­nut läh­teä kat­so­maan las­ten kans­sa ulos. Lin­ja­man runo jat­kuu näin:

”Mut­ta tänä päi­vä­nä

kun tal­ven taa­kat ovat ta­ka­na

ja au­rin­ko lois­taa

on help­po iloi­ta voi­lei­pä­kä­sis­tä,

jot­ka osoit­te­le­vat pik­ku­lin­tu­ja

– vain tuo­kio, ja ku­ra­saap­paat

ovat tö­mis­tel­leet luo­tam­me pois.”

Tätä ny­kyä ik­ku­nat saa­vat ol­la enim­mäk­seen rau­has­sa. Vain jos­kus las­ten­lap­set tu­le­vat jät­tä­mään nii­hin omat jäl­ken­sä. Nii­den pesu ta­pah­tuu ai­na vii­veel­lä, hai­keu­del­la. Kau­an­ko kes­tää, et­tä saam­me sy­liim­me taas näi­tä kau­ka­na-asu­via?

On­ko pak­ko pes­tä ik­ku­nat, on­ko pak­ko sii­vo­ta? Nuo­ri­so esit­tää tuon ky­sy­myk­sen usein raf­laa­vas­ti. On ihan hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään sitä. Ai­na­kin sil­loin, kun työ tun­tuu pa­ko­no­mai­sel­ta. Hyvä on ai­na myös miet­tiä, mi­ten per­hees­sä töi­tä pys­tyy ja­ka­maan. Ja teh­tyä työ­tä voi ai­na juh­lia vaik­ka­pa lät­ty­kek­ke­reil­lä tai pel­käl­lä hy­väl­lä mie­lel­lä.

Jos­kus on hyvä py­säh­tyä myös miet­ti­mään sitä, mil­lai­ses­ta ik­ku­nas­ta me it­se kat­se­lem­me maa­il­maa. Lii­an kirk­kaak­si puu­nat­tu saat­taa näyt­tää naa­pu­rin ta­ka­pi­han tör­ky­ka­sat­kin. Ja har­maak­si pint­ty­neen ik­ku­nan läpi on vai­kea erot­taa tien rou­ta­vau­ri­ot. Mut­ta ma­ta­lal­la ole­vas­ta ik­ku­nas­ta pie­nen on help­po näh­dä muut­to­lin­tu­jen ke­rään­ty­mi­nen mat­kaan läh­töä var­ten.