Olen kuut­ta­kym­men­tä lä­hes­ty­vä mum­moih­mi­nen. Mi­nul­la on eräs rak­kaus, joka voi tun­tua hie­man kum­mal­li­sel­ta. Ra­kas­tan nuor­te­nil­to­ja. Olen eh­ti­nyt jo val­miik­si sur­ra sitä, et­tä kun vii­mei­nen lap­si len­tää pe­säs­tä, ne eh­kä lop­pu­vat. Sa­non eh­kä, kun sa­laa toi­von, et­tä sen­kin jäl­keen nuo­ret jos­kus ky­syi­si­vät, et­tä voi­ko meil­le tul­la.

Mei­dän per­hees­sä jär­jes­tet­tiin en­sim­mäi­nen nuor­te­nil­ta kau­an sit­ten. Sil­loin van­him­mat lap­set oli­vat pie­niä. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­läm­me oli isot seu­rat. Mies oli yk­sin lau­an­tai-il­lan seu­rois­sa, minä olin jää­nyt ko­tiin. Ma­tot oli­vat etei­ses­sä lä­jäs­sä odot­ta­mas­sa, et­tä sai­sin vie­lä imu­roi­tua ta­lon py­hä­sii­voon. Ko­din tun­nel­ma oli mel­ko tii­vis ja per­hee­näi­ti vä­sy­nyt ja vä­hän pa­han­tuu­li­nen. Mies tuli seu­rois­ta ko­tiin ja il­moit­ti, et­tä lu­pa­si nuor­ten tul­la il­ta­ky­lään. ää­nen­sä­vy oli kui­ten­kin mel­ko va­ro­vai­nen, sil­lä hän ais­ti tun­nel­man heti ovel­ta. En­hän minä ol­lut ko­vin mie­lis­sä­ni tie­dos­ta. Mut­ta il­ta oli mu­ka­va, ja ke­tään ei paha sii­vo tai tar­joi­lu­jen vä­hyys näyt­tä­nyt hait­taa­van.

Sen jäl­keen nuor­ten len­to­pal­loil­to­ja ja ky­läi­ly­jä on ol­lut meil­lä sil­loin täl­löin. Ja kun omat lap­set ovat kas­va­neet, nii­tä on ol­lut use­am­min. Uu­del­la ko­ti­paik­ka­kun­nal­la en­sim­mäi­ses­sä nuor­te­nil­las­sa oli mu­ka­na kai­ke­ni­käi­siä. Muis­tok­si il­las­ta on jää­nyt haus­ko­ja va­lo­ku­via, mi­ten van­hat ja nuo­ret sa­mas­sa ri­vis­sä leik­ki­vät alo­kas Möt­tös­tä ja To­tis­ta to­ve­ria. Nii­nä ai­koi­na nuor­te­nil­lois­sa kul­ke­neet jär­jes­tä­vät nuor­te­nil­to­ja jo omal­le jäl­ki­kas­vul­leen.

Ai­ka on muut­tu­nut, ja jos­kus nuor­te­nil­lois­sa jou­tuu pyy­tä­mään, et­tä kän­ny­kät lai­tet­tai­siin tas­kuun. Mut­ta oh­jel­ma on py­sy­nyt hy­vin sa­man­lai­se­na. Lei­ki­tään, ju­tel­laan ja nau­re­taan. Ja ai­na myös lau­le­taan muu­ta­ma lau­lu.

Ikään­ty­mi­nen saa var­maan ai­kaan sen, et­tä pa­laa muis­tois­sa her­kem­min taak­se­päin. Muis­te­lee nuo­ria, jot­ka ovat is­tu­neet mei­dän pir­tis­sä. Muis­te­lee myös hei­tä, jot­ka ovat luo­pu­neet us­kos­ta. Sil­loin toi­voo ja ru­koi­lee, et­tä mie­len so­pu­koi­hin oli­si jää­nyt mu­ru­nen hy­viä muis­to­ja, jot­ka he­rät­täi­si­vät ikä­vän us­ko­maan.

Vie­lä on kui­ten­kin ai­ka, et­tä seu­ro­jen jäl­keen saan tun­tea hi­has­sa­ni ny­käi­syn ja kor­vas­sa­ni ky­sy­myk­sen. Voi­vat­ko nuo­ret tul­la meil­le? Vie­lä saam­me ot­taa vas­taan si­säl­le tul­vah­ta­van iloi­sen po­ru­kan.