Sor­mea ym­pä­röi­vä pie­ni käsi pi­tää na­pa­kas­ti kiin­ni. Ylös­päin kään­ty­neet kas­vot heh­ku­vat in­toa ja suu pu­huu no­pe­am­min kuin sa­nat eh­ti­vät ulos as­ti. Mut­ta se ei hait­taa, sil­lä pos­kil­la ja sil­mis­sä heh­ku­va in­nos­tus ker­too enem­män. Minä mum­mi ja pie­ni, pör­rö­päi­nen Na­ta­lie-tyt­tö­nen olem­me me­nos­sa ulos tut­ki­maan maa­il­maa. As­ke­leet ovat ly­hy­et mut­ta malt­ta­mat­to­mat. Mo­nen mut­kan ja kyy­kis­ty­mi­sen jäl­keen pie­net kä­det ojen­tu­vat koh­ti. Sy­li­kyy­ti tun­tuu­kin kaik­kein mie­lui­sim­mal­ta.

”Minä saa­tan si­nut ulos.” Pi­dän ovea au­ki, et­tä rol­laat­to­ri so­pii tu­le­maan ra­os­ta. Pit­kä käy­tä­vä tun­tuu pi­tem­mäl­tä kuin kos­kaan. Mi­nul­la kii­rei­sel­lä on vai­keuk­sia so­vit­taa omat as­ke­lee­ni saat­ta­jan ly­hyi­siin as­ke­liin. Puo­li­vä­lis­sä huo­maan to­de­ta it­sel­le­ni, et­tä mi­nul­la ei ole oi­ke­as­ti mi­hin­kään kii­re. Seu­raa­va työ­koh­de ei kar­kaa mi­hin­kään. Mi­ten pal­jon pi­tää ope­tel­la, et­tä op­pi­sin tuon läk­syn! Sa­mal­la ta­val­la olen jou­tu­nut op­pi­maan, mi­ten tär­ke­ää van­huk­sel­le on kos­ke­tus, pie­ni­kin hi­pai­su ol­ka­pääl­le. Sen opet­ti mi­nul­le yk­si mum­mo, jota ker­ran spon­taa­nis­ti ha­la­sin, kun hä­nel­lä oli paha mie­li. Seu­raa­val­la ker­ral­la hän ha­la­si mi­nua, kun tein läh­töä. Ha­laa­mi­ses­ta tuli koh­taa­mi­siim­me tär­keä tapa. Mie­tin, mil­loin sitä mum­moa oli vii­mek­si ha­lat­tu. Mi­nus­ta­kin oli su­lois­ta saa­da ol­la van­huk­sen ru­tis­tuk­ses­sa. Sii­nä tun­tui ko­ko­nai­sen elä­män maku.

”Sii­nä on ma­ta­la kyn­nys”, sa­non va­ral­ta, vaik­ka tie­dän, et­tä kä­si­vart­ta­ni pu­ris­ta­va käsi seu­raa tar­kas­ti oman ke­ho­ni liik­kei­tä ja as­kel osuu juu­ri oi­ke­aan koh­taan. Oi­ke­as­taan em­me kes­ki­ty kyn­nyk­siin ja ko­rok­kei­siin, vaan jut­te­lem­me os­tok­sis­ta ja hin­nois­ta. Tie­dän, et­tä kump­pa­ni­ni muut ais­tit kor­vaa­vat me­ne­te­tyn nä­kö­ais­tin. Olen op­pi­nut, et­tä läs­nä­o­lo­ni mer­ki­tys ei to­del­la­kaan ole niin iso, kuin olin jos­kus ku­vi­tel­lut. Sil­loin mie­tin taas, et­tä toi­vot­ta­vas­ti aut­ta­via kä­siä on sil­loin­kin tar­jol­la, kun it­se nii­tä jos­kus tar­vit­sen. On hel­pom­pi kä­vel­lä ohi, kuin py­säh­tyä kä­ve­le­mään rin­nal­le ly­hyin as­ke­lin.

Mo­net tar­vit­se­vat saat­ta­jaa. Ei­len jäi­sel­lä tiel­lä ajel­les­sa­ni muis­tin suo­je­lu­sen­ke­lin. Sil­loin muis­tin pyy­tää var­je­lus­ta lop­pu­mat­kal­le. Kun­pa kai­ken jo­ka­päi­väi­sen tou­ho­tuk­sen­kin kes­kel­lä muis­tai­sin ai­na pyy­tää var­je­lus­ta lop­pu­mat­kal­le. Ja et­tä vaik­ka en nä­e­kään ke­nen­kään nyt ta­lut­ta­van täs­tä kä­des­tä­ni, ta­lut­ta­ja sit­ten­kin on läs­nä. Et­tä mi­kään asia ei kos­kaan tu­li­si mi­nun elä­mäs­sä­ni niin tär­ke­äl­le pai­kal­le, et­ten tar­vit­si­si ta­lut­ta­jaa. Tai mat­ka­kump­pa­nin kos­ke­tus­ta ja sa­no­ja: ”Ole hy­väs­sä tur­vas­sa, saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si.” Sil­loin ly­hy­et ja ras­kaan tun­toi­set as­ke­leet saa­vat uut­ta voi­maa, ja kat­se kir­kas­tuu kat­so­maan kau­em­mas.