Ta­po­ja on. Ja pe­rin­tei­tä­kin on – sen olem­me taas ker­ran to­den­neet, kun vie­tim­me jo­ka­vuo­tis­ta jou­lu­juh­laa. Lant­tu­laa­tik­koa ja pork­ka­na­laa­tik­koa piti ol­la, vaik­ka nii­tä ra­kas­ta­via löy­tyi­si po­ru­kas­ta vain yk­si. Suk­laa­ta, pi­par­kak­ku­ja (nii­tä joi­ta lap­set mie­lis­sään lei­poi­vat ja so­ke­ril­la ko­ris­te­li­vat) ja vih­rei­tä kuu­lia. Kuu­lin, et­tä joku oli läh­te­nyt kym­me­nien ki­lo­met­rien pää­hän ha­ke­maan vih­rei­tä kuu­lia, kun ne lä­hi­kau­pas­ta oli­vat lop­pu­neet. Sil­lä jou­lu ei tu­li­si il­man nii­tä.

Ja hy­vää tah­toa ih­mis­ten kes­ken. Sen sai eräs mai­to­au­ton kul­jet­ta­ja­kin to­de­ta, kun us­kal­si vii­mein kiel­täy­tyä jou­lu­aat­to­na vii­den­nes­tä­kym­me­nen­nes­tä­kol­man­nes­ta kah­vi­kup­po­ses­ta, jon­ka ih­mi­set sinä vuo­den ai­no­a­na päi­vä­nä au­liis­ti tar­jo­si­vat. (Et­tä tu­li­si juo­tua ne vai­mon­kin ter­mos­pul­loon pak­kaa­mat läm­pi­mät juo­mat!)

Ol­tiin lap­sia ja lap­sel­li­sia ihan lu­van kans­sa sinä ai­no­a­na päi­vä­nä vuo­des­ta, jol­loin van­ha­kin nuor­tui. Lau­let­tiin ja lei­kit­tiin ja nu­jut­tiin pir­tin lat­ti­al­la, isot mie­het, kuin ai­na­kin Ju­ko­lan pir­tis­sä nu­jut­tiin. Ja läh­det­tiin poi­ka­po­ru­kal­la vä­lis­sä hönt­sää­mään ja ol­tiin sit­ten taas val­mii­ta as­tu­maan per­hee­ni­sän roo­liin. Hy­väl­lä mie­lel­lä. Ja jak­set­tiin täl­lä ker­taa mu­ti­se­mat­ta hoi­taa vaip­pa­pyyk­käys­kin, vaik­ka ei sat­tu­nut­kaan

huki koh­dal­le.

Kun kui­ten­kin oli jou­lu ja kai­kil­la hyvä mie­li. Mitä sit­ten, vaik­ka tam­mi­kuus­sa las­keu­du­taan rei­kä­lei­pä­vii­koil­le ja mak­se­taan jou­lu­lah­ja­vel­ko­jen ly­hen­nyk­siä. Ja mie­ti­tään, et­tä lip­sah­ti­ko­han taas… Las­ten sil­mät oli­si saa­nut eh­kä tuik­ki­maan pie­nem­mäl­lä­kin lah­ja­ka­sal­la. Ja taas teh­dään uu­den­vuo­den­lu­pauk­sia, et­tä en­si vuon­na jo­tain voi­si muut­taa toi­sin… Ai­na­kin sen, et­tä val­vot­tu­jen öi­den ai­heut­ta­maa ki­reyt­tä ei pu­ret­tai­si ke­neen­kään. Ja vaik­ka pe­rin­teet ovat mu­ka­via tun­nel­man­tuo­jia, otet­tai­siin sit­ten­kin enem­män huo­mi­oon, et­tei nii­den yl­lä­pi­tä­mi­nen ai­heut­tai­si ke­nel­le­kään yli­voi­mai­sia pon­nis­tuk­sia. Ei­kä ra­si­tet­tai­si ke­nen­kään kuk­ka­roa, voi­mia ei­kä luon­to­a­kaan tar­peet­to­mas­ti.

Eh­kä py­säh­dyt­täi­siin vie­lä enem­män sa­no­man ää­rel­le: ”Kau­an sit­ten Bet­le­hem sai näh­dä pie­noi­sen...” Löy­det­täi­siin vie­lä ai­kui­si­na­kin se pie­nen lap­sen iloi­nen us­ko: ”Vaik­ka jou­lu­lah­jat on ki­vo­ja, kaik­kein pa­ras lah­ja sit­ten­kin on Jee­sus-lap­si.”

Ei­kä lah­ja­nan­ta­ja vaa­di mi­tään muu­ta kuin vas­taa­not­ta­vai­sen sy­dä­men.