Kuulen joskus nuorten käyttävän sanaa perus. ”Se (asia, esine, ihminen) on ihan perus.” Sanalla ei ole oikein positiivinen sävy, ennemminkin kyllästynyt. Se ei ollenkaan tarkoita sitä, mitä sana sanana merkitsisi. Minäkin olen joskus perus vissiin kaikkien rajoituksien ja huolehtimisien, joskus hössöttämisienkin takia. Mutta jos perus pannaan etuliitteeksi vaikkapa sanaan äiti, sen sävy muuttuu aika latteaksi ja tylsäksi.
Sain suviseura-automatkalla tytöltä, joka istui perässä tulevan auton kyydissä, WhatsApp-viestin. Se oli varmaan vain yksi somessa kiertävä juttu: ”äidistä ei pääse ikinä eroon: äiti on ihan urpo. Se on ärsyttävä, raivostuttava ja rasittava äiti on naurettava sääntöfriikki Sen kannattaisi hankkia itselleen elämä Sen kannattasi vähän relata äiti toistaa itseään. Sen jutut on välillä niin hyvää päivää, ettei mitään rajaa ” Juttu kuvasi hyvin, miten perus äiti oikeasti on! Mutta juttu päättyi todella ihanasti nuorten kielellä ja ajatuksilla siitä, miten oikeastaan tulee hirveän turvallinen olo siitä, ettei äidistä pääse ikinä eroon: ”Kai se pilven reunallakin kiikaroi ja varmistelee, että kaikki on hyvin.”
Hassua kyllä, en jäänyt pohtimaan, sopisiko tuo kuvaus minuun. En edes sitä, että yrittikö toisen auton neitokainen jotenkin provosoida tai ärsyttää minua. Tai tajusinhan, että se eniten halusi antaa arvostavaa palautetta. Ihan jäin vain miettimään, miten mahtavaa on olla äiti. Sittenkin, vaikka ei ikinä pääse eroon tuosta jälkikasvusta. Aina ne hiipivät mieleen. Keskiyön pimeinä hetkinäkin ne tulevat ajatuksiin häiritsemään ja synkentämään huolilla aamun hiljaiset tunnit. Tai sitten änkeävät kutkuttamaan mehukkailla jutuillaan nauruhermoja kesken leppoisan automatkan. Tuntuu hyvältä olla aikuinen, jolle nuori uskaltaa sanoa, että olet muuten ärsyttävä tyyppi. Sillä tottahan se on, yhtä totta kuin sekin, että sen sanojakin osaa olla ärsyttävä. Kuka meistä ei joskus olisi ärsyttävä, pahantuulinen, vihainenkin?
”Tinä oot ältyttävä, iti”. Kun se tulee pieniltä huulilta, lause on halattavan suloinen. Sen kestää hyvin. Mutta kun se tulee mörähtävän äänen ja paukkuvan oven kera, oma adrenaliinitaso pomppaa herkästi. Mikä asian muuttaa, kun sanoja kuitenkin on sama? Eräs isä sanoi mielestäni ihan oikein: Jos lapset eivät saa kotona purkaa myös negatiivisia tunteitaan, ne purkavat niitä kylällä. Tai sitten ne patoutuvat sisimpään ja purkautuvat joskus myöhemmin vielä pahempana olona.
Puhutaan turmeluksesta. Sen aiheuttamia kolhuja joudutaan pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi pyytämättäkin. Ja vaikka ollaan välissä ihan perusärsyttäviä, ollaan kuitenkin toisillemme tärkeitä ja rakkaita. Halattavan suloisia.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys