Meidän pihlajanurmikolla on vielä puolen metrin kinokset. Seinänvierustat ovat sulaneet ja puolet kukkapenkkikaistaleesta. Siitä, johon piilotin syksyllä viisikymmentä krookuksen sipulia. Vihreät varsipiikit ovat terhakkaasti pystyssä, nekin, jotka nojaavat kinoksen reunaan. Nyt odotan vain hetkeä, että saan ottaa kuvia auenneista kukista kinoksen vierellä. Ja lähettää, tottakai, WhatsApilla etelän variksille, jotka päivittäin pullistelevat leskenlehtien ja vuokkojensa kanssa. No, meidän lehtiharava saa vielä levätä autotallin seunustalla ja sen omistaja nojatuolissansa!
Pohjoisen kevät on kummallinen. Kaksi koukkunokkakuovia tepastelee päät pystyssä järven jäällä lähellä patsaaksi jähmettyneitä pilkkisiiman liottajia. Meidän äiti ennen vanhaan varoitteli, että ”kun sä kuulet kuovin äänen, älä mene järven jäälle”. Keväthurmassa pääparkansa sekaisin saanut metsovanhus tuppaa hangilla hiihtelevän suksille. Ja päivää riittää. Enää ei tarvitse sytytellä valoja. Meikäläinen iltauninen nukahtaa paljon ennen kuin aurinko laskee!
Ja vanhoilla riittää puhumista ilmoista. On eletty puronpohjalliset, eli purojen auetessa täytyy olla pohjoistuulet, ennen kuin ilmat lämpenevät. Jyrin yöt ennustivat, että yöpakkasia riittää niin pitkälle, kun maassa on riekon kokoinenkaan lumilampare. Mutta se ilmastonmuutos sekoittaa nuo luonnon merkitkin, mokoma! Tapiokin on kylvöjä tehnyt jo liian monta kertaa. Mutta kevät vain on niin mukavaa aikaa, tämä pohjoisen hidas ja oikukaskin kevät! Aamuaikaisella on ihan pakko pysähtyä pihamaalle kuuntelemaan pikkulintujen kuoroa, johon sekoittuu järveltä kuuluvat joutsenten törähdykset.
Ihan kohta jäät alkavat harmaantumaan ja rannoille ilmestyvät vesiporeet. Joskus kesä tulee muutamassa päivässä, kun etelän tuulet puhaltelevat. Silloin joka puolelta kuuluu purojen lirinää ja mäntymetsän vahva tuoksu saa mukaansa maan voimakkaan aromin. Ja naps, yhtenä päivänä huomaa, että koivu on avannut hiirenkorvat. Muistan kevään, jolloin pihakoivussa oli hiirenkorvat ja juurella lumikinos!
Kevät herättää minussa kuitenkin myös haikeita tuntoja. Kesäiset kuvaviestit saavat kaipaamaan tulevaa vuodenaikaa. Ajatukset vievät myös lapsuusmuistoihin, kun avaralla sinisellä taivaalla liversi ensimmäinen kiuru. Tai Marttilan metsästä kaukaa kuului sepelkyyhkyn matalan pehmeä huhuilu. Ja mielen täytti pakahduttava halu hyppiä ja hihkua, repiä kengät jalasta ja tarpoa kuralätäköissä. Eikä ollut huolia, tai ehkä lapsen mieli ei osannut niitä rasitteekseen kerätä.
Roudan ja jään jälkeen kasvun voima on käsittämätön! Kinoksen laidan nuput pullistelevat. Ei tuollaista ihmettä ja taidonnäytettä ihmisen käsi osaa tehdä. Osana ihmeellistä luomistyötä, sen yhtenä pienenä osana, on turvallista olla. Kaikella on tarkoituksensa, paikkansa ja tehtävänsä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys