Mei­dän pih­la­ja­nur­mi­kol­la on vie­lä puo­len met­rin ki­nok­set. Sei­nän­vie­rus­tat ovat su­la­neet ja puo­let kuk­ka­penk­ki­kais­ta­lees­ta. Sii­tä, jo­hon pii­lo­tin syk­syl­lä vii­si­kym­men­tä kroo­kuk­sen si­pu­lia. Vih­re­ät var­si­pii­kit ovat ter­hak­kaas­ti pys­tys­sä, ne­kin, jot­ka no­jaa­vat ki­nok­sen reu­naan. Nyt odo­tan vain het­keä, et­tä saan ot­taa ku­via au­en­neis­ta ku­kis­ta ki­nok­sen vie­rel­lä. Ja lä­het­tää, tot­ta­kai, What­sA­pil­la ete­län va­rik­sil­le, jot­ka päi­vit­täin pul­lis­te­le­vat les­ken­leh­tien ja vuok­ko­jen­sa kans­sa. No, mei­dän leh­ti­ha­ra­va saa vie­lä le­vä­tä au­to­tal­lin seu­nus­tal­la ja sen omis­ta­ja no­ja­tuo­lis­san­sa!

Poh­joi­sen ke­vät on kum­mal­li­nen. Kak­si kouk­ku­nok­ka­kuo­via te­pas­te­lee päät pys­tys­sä jär­ven jääl­lä lä­hel­lä pat­saak­si jäh­met­ty­nei­tä pilk­ki­sii­man li­ot­ta­jia. Mei­dän äi­ti en­nen van­haan va­roit­te­li, et­tä ”kun sä kuu­let kuo­vin ää­nen, älä mene jär­ven jääl­le”. Ke­vät­hur­mas­sa pää­par­kan­sa se­kai­sin saa­nut met­so­van­hus tup­paa han­gil­la hiih­te­le­vän suk­sil­le. Ja päi­vää riit­tää. Enää ei tar­vit­se sy­ty­tel­lä va­lo­ja. Mei­kä­läi­nen il­tau­ni­nen nu­kah­taa pal­jon en­nen kuin au­rin­ko las­kee!

Ja van­hoil­la riit­tää pu­hu­mis­ta il­mois­ta. On elet­ty pu­ron­poh­jal­li­set, eli pu­ro­jen au­e­tes­sa täy­tyy ol­la poh­jois­tuu­let, en­nen kuin il­mat läm­pe­ne­vät. Jy­rin yöt en­nus­ti­vat, et­tä yö­pak­ka­sia riit­tää niin pit­käl­le, kun maas­sa on rie­kon ko­koi­nen­kaan lu­mi­lam­pa­re. Mut­ta se il­mas­ton­muu­tos se­koit­taa nuo luon­non mer­kit­kin, mo­ko­ma! Ta­pi­o­kin on kyl­vö­jä teh­nyt jo lii­an mon­ta ker­taa. Mut­ta ke­vät vain on niin mu­ka­vaa ai­kaa, tämä poh­joi­sen hi­das ja oi­ku­kas­kin ke­vät! Aa­mu­ai­kai­sel­la on ihan pak­ko py­säh­tyä pi­ha­maal­le kuun­te­le­maan pik­ku­lin­tu­jen kuo­roa, jo­hon se­koit­tuu jär­vel­tä kuu­lu­vat jout­sen­ten tö­räh­dyk­set.

Ihan koh­ta jäät al­ka­vat har­maan­tu­maan ja ran­noil­le il­mes­ty­vät ve­si­po­reet. Jos­kus kesä tu­lee muu­ta­mas­sa päi­väs­sä, kun ete­län tuu­let pu­hal­te­le­vat. Sil­loin joka puo­lel­ta kuu­luu pu­ro­jen li­ri­nää ja män­ty­met­sän vah­va tuok­su saa mu­kaan­sa maan voi­mak­kaan aro­min. Ja naps, yh­te­nä päi­vä­nä huo­maa, et­tä koi­vu on avan­nut hii­ren­kor­vat. Muis­tan ke­vään, jol­loin pi­ha­koi­vus­sa oli hii­ren­kor­vat ja juu­rel­la lu­mi­ki­nos!

Ke­vät he­rät­tää mi­nus­sa kui­ten­kin myös hai­kei­ta tun­to­ja. Ke­säi­set ku­va­vies­tit saa­vat kai­paa­maan tu­le­vaa vuo­de­nai­kaa. Aja­tuk­set vie­vät myös lap­suus­muis­toi­hin, kun ava­ral­la si­ni­sel­lä tai­vaal­la li­ver­si en­sim­mäi­nen kiu­ru. Tai Mart­ti­lan met­säs­tä kau­kaa kuu­lui se­pel­kyyh­kyn ma­ta­lan peh­meä hu­hui­lu. Ja mie­len täyt­ti pa­kah­dut­ta­va halu hyp­piä ja hih­kua, re­piä ken­gät ja­las­ta ja tar­poa ku­ra­lä­tä­köis­sä. Ei­kä ol­lut huo­lia, tai eh­kä lap­sen mie­li ei osan­nut nii­tä ra­sit­teek­seen ke­rä­tä.

Rou­dan ja jään jäl­keen kas­vun voi­ma on kä­sit­tä­mä­tön! Ki­nok­sen lai­dan nu­put pul­lis­te­le­vat. Ei tuol­lais­ta ih­met­tä ja tai­don­näy­tet­tä ih­mi­sen käsi osaa teh­dä. Osa­na ih­meel­lis­tä luo­mis­työ­tä, sen yh­te­nä pie­ne­nä osa­na, on tur­val­lis­ta ol­la. Kai­kel­la on tar­koi­tuk­sen­sa, paik­kan­sa ja teh­tä­vän­sä.