"Niin se oli. Silloin rukoiltiin paljon isänmaan puolesta, ja Jumala kuuli rukoukset ja varjeli maata.” Vanhuksen katse on suora ja varma, kokemusten kirkastama. Auringon säteet leikkivät pirtin matolla. Kirjahyllyssä on paljon lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kuvia. Katse hipaisee kuvarivistöä, ja hiljaisuus kätkee sisäänsä paljon muistoja, raskaita ja ilon keventämiä.
”Mutta kuka rukoilee enää isänmaan tai kenenkään puolesta? Kaikki ajattelevat vain omaa etuaan.” Katseeseen on tullut ripaus ahdistusta ja pahaa mieltä. ”Sinä olet nuori ihminen, rukoiletko sinä koskaan?”
Hymähdän ajatukselle nuoresta ihmisestä, mutta jään miettimään kysymystä.
Kyllä minä rukoilen. Se rukous ei taida olla monestikaan ulospäin näkyvää, ei edes itselle tiedostettua. Onneksi ei tarvitse ollakaan. Onneksi on luvattu, että Jumala tietää meidän tarpeemme ja pieninkin huokaus löytää perille. Muistan, miten oma äiti puhui kultamaljasta, johon rukoukset kootaan helmiksi Taivaan Isän silmien alle. Oli mukava ajatella lapsen mielellä, että siellä kauniissa maljassa oli kasa hohtavia valkoisia helmiä, kaikkia asioita, mitä äiti meidän lasten puolesta Taivaan Isälle puheli!
Minä olen myös kokenut, miten Jumala kuulee rukouksen. Monta kertaa. Hän on antanut ahdistuksen keskelle voimaa ja auttanut näkemään eteenpäin. Hän on tuonut vierelle ihmisen, silloin kun olen sitä tarvinnut. Hän ei ole antanut sellaisia asioita, mitkä eivät ole olleet minulle tarpeellisia. Hän ei ole ehkä vastannut heti ja sillä tavalla kuin olisin odottanut. Mutta hän onkin paljon viisaampi kuin minä.
Muistan vuosien takaa hetken, kun olin jättänyt pienen lapseni leikkaussalihoitajien syliin. Edessä oli vaikea sydänleikkaus. Samalla kun jätin lapseni, jätin myös vuosia kestäneen huolen ja ahdistuksen. Sillä Jumala antoi minun tuntea voimakkaasti, että meidän puolesta rukoiltiin. Että monet tutut, rakkaat kädet olivat kotiseudulla ristissä juuri tämän lapsen ja meidän puolesta. Enkelit olivat lähellä.
Kannattaa rukoilla. Olen monesti tuntenut kiitollisuutta siitä tiedosta, että Jumalalle voi kertoa niin ahdistuneen huokauksen kuin kiitollisuudenkin. Että hän ei ole hylännyt, vaan on elävästi olemassa omassa arjessa pitämässä meistä huolta. Silloinkin, kun arjen kiireessä ja tohinassa emme sitä muista. On aihetta olla myös kiitollinen siitä, että hän edelleen on lastensa kanssa ja tahtoo varjella maatamme ja elämää täällä.
Ja se kultainen malja on vieläkin Jumalan edessä ja helmet siellä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys