Luin ker­ran ar­tik­ke­lin ar­jen san­ka­reis­ta. Tämä ni­mi­tys oli an­net­tu omais­hoi­ta­jil­le, jot­ka vie­lä van­huu­des­sa omien kremp­po­jen­kin kes­kel­lä jak­sa­vat hoi­taa sai­ras­ta puo­li­so­aan tai las­taan. Täl­lai­sia ar­jen san­ka­rei­ta olen it­se­kin työs­sä­ni ta­van­nut. Hei­dän työn­sä on to­del­la ar­vo­kas­ta hei­dän lä­hei­sil­leen ja myös yh­teis­kun­nal­le.

Mi­nä­kin olen ol­lut omais­hoi­ta­ja. En ol­lut van­ha, en­kä sitä eh­kä omas­ta va­lin­nas­ta­ni, ai­na­kin sil­loin ajat­te­lin niin. Olin nuo­ri, jol­la oli sa­man­lai­sia unel­mia kuin muil­la­kin sa­ma­ni­käi­sil­lä: kun lu­kio oli­si ohi, jos­sa­kin oli­si oma kämp­pä, oma elä­mä ja eh­kä oma kul­ta­kin. Mut­ta elä­mä ei ai­na mene niin kuin suun­nit­te­lee. äi­ti­ni sai­ras­tui ja otet­tiin pois. Vä­hi­tel­len ta­ju­sin, et­tä ko­to­na oli kak­si ih­mis­tä, joi­ta ei pys­ty­nyt jät­tä­mään yk­sin: down-vel­je­ni ja sai­ras isä­ni. Tuli mon­ta il­taa ja yö­tä, jol­loin uni ei tul­lut. Tuli pal­jon ky­sy­myk­siä Tai­vaan Isäl­le, vuo­roin ah­dis­tus­ta ja vuo­roin toi­voa. On­nek­si jo sil­loin mi­nul­le an­net­tiin rin­nal­la kul­ki­joi­ta ja ys­tä­viä. Jo­ten­kin niis­tä vuo­sis­ta on jää­nyt tun­ne, et­tä Tai­vaan Isä oli lä­hel­lä. Lak­ki­ais­päi­vä­nä ilon he­leyt­tä kir­kas­ti se pie­ni mum­mo, joka sul­ki mi­nut kyy­nel­sil­min sy­liin­sä. äi­ti­ni van­ha ys­tä­vä toi ruu­sun, kun oma äi­ti ei ol­lut sitä an­ta­mas­sa.

Sinä ke­sä­nä sain is­tua pal­jon seu­rois­sa ja epä­toi­von ja ikä­vän­kin kes­kel­lä us­koa. Sinä ke­sä­nä mi­nua val­mis­tet­tiin sii­hen teh­tä­vään, joka oli mi­nul­le tar­koi­tet­tu. Mik­si­kä­hän sii­tä ke­säs­tä on jää­nyt voi­mak­kaas­ti mie­lee­ni juu­ri se, mi­ten imin seu­ra­pu­heis­ta loh­tua sii­tä, et­tä Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len! Lop­pu­ke­säl­lä koh­ta­sin tu­le­van puo­li­so­ni. Kaik­ki va­roi­tuk­sen sa­nat sii­tä, mi­ten nuo­ri olin, me­ni­vät ohi kor­vien. Mi­nul­le an­net­tiin mies, joka oli epä­röi­mät­tä val­mis ot­ta­maan koko ”pa­ke­tin”. Se ei voi­nut ol­la muu­ta kuin Tai­vaan Isän joh­da­tus­ta!

En koe ol­lee­ni mi­kään hyvä omais­hoi­ta­ja. En ol­lut ai­na kär­si­väl­li­nen, en­kä jak­sa­nut joka päi­vä tyy­tyä osaa­ni. Per­heen kas­va­es­sa päi­vät täyt­tyi­vät mo­nen­lai­ses­ta to­hi­nas­ta. Sain sy­lii­ni ai­na uu­den pie­nen voi­ma­nan­ta­jan. Sil­ti vä­lis­sä koin ai­ko­ja, jol­loin voi­mat oli­vat to­del­la vä­his­sä. Hen­ki­ses­ti sai­raan isän hoi­ta­mi­nen ky­syi juu­ri hen­kis­tä jak­sa­mis­ta. Lap­si­per­heen työ­lääs­sä ar­jes­sa se oli voi­mia ky­sy­vä lisä. Muis­tan, mi­ten mo­nes­ti tun­sin mui­den äi­tien kes­kel­lä ul­ko­puo­li­suut­ta juu­ri sik­si, et­tä oma ar­ke­ni oli niin eri­lais­ta, en­kä ky­en­nyt avau­tu­maan sii­tä. Ker­ran­kin kuun­te­lin, kun joku va­lit­ti, mi­ten ar­ki jos­kus oli raas­ta­vaa, kun lap­set re­pi­vät joka suun­taan. Kuun­te­lin ja ajat­te­lin, et­tä minä jak­soin juu­ri las­ten vuok­si, nii­den äi­ti, äi­ti -huu­to­jen vuok­si. Sii­tä minä sain voi­maa, kun ve­din uni­sen lap­sen lä­hel­le­ni tai upo­tin ne­nä­ni pör­röi­seen hius­pal­jou­teen. Eni­ten sii­tä, kun sain ja­kaa ar­ke­ni sen ih­mi­sen kans­sa, joka tie­si mi­nun vä­sy­myk­se­ni.

Mi­nul­la ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta kar­tut­taa cv-kan­si­o­ta­ni tai hank­kia tär­kei­tä op­pi­ar­vo­ja. En­kä koe ol­lee­ni ar­jen san­ka­ri. Tämä oli mi­nun elä­mää­ni, mi­nul­le tar­koi­tet­tua. Ei elä­mä voi ol­la­kaan pelk­kää help­poa myö­tä­rin­net­tä. Kun kat­soo ai­kaa taak­se­päin, löy­tyy pal­jon kii­tok­sen ai­het­ta. Yk­si niis­tä on se, et­tä pap­pa sai ai­ka­naan nuk­kua pois omas­sa sän­gys­sään, juu­ri niin kuin oli toi­vo­nut­kin. Nyt meil­lä on puo­li­son kans­sa mo­nes­ti ol­lut jo ti­lai­suus is­tua kah­den ruo­ka­pöy­däs­sä. Ja se osa, jota jos­kus ki­pui­li omal­le koh­dal­le vää­rä­nä ja epä­oi­keu­den­mu­kai­se­na, tun­tuu nyt omal­ta. Tai­vaan Isän an­ta­mal­ta.