Työmatkoillani kuuntelen usein radiokanavaa, jolta tulee erilaisia puheohjelmia. Kerran haastattelussa oli nainen, joka oli tehnyt naurusta itselleen työn. Hän antoi ryhmille nauruterapiaa. Muistin, että joskus ennen vanhaan äiti toppuutteli meitä nauruun tikahtuvia muksuja: itku pitkästä ilosta. Mietin, että tarkoittaakohan nauruterapia päinvastaista: ilo pitkästä itkusta?
Mutta osaavatko nykyihmiset enää nauraa?
Tai olemmeko me niin sivistyneitä, että naurulle pitäisi olla todellinen syy, ennen kuin siihen kaiken kiireen keskellä on aikaa. Jostakin luin ajatuksen nykyihmisen nauramisesta: Miehet saattavat hohottaa jollekin jutulle, naisilla se jää herkästi hiljaiseksi hymähdykseksi. Mutta missä on se penkiltä pudottava tikahduttava kiherrys, joka saa kyyneleet valumaan silmistä?
Nauru pidentää ikää.
Minusta tuo pitää paikkansa. Olen tavannut monta vanhaa ihmistä, joiden silmänympärykset ovat täynnä ryppyverkostoa, naururyppyjä. Ja heidän muistipaikoissaan on paljon hyviä juttuja tallennettuina! Ei höpöttäminen ole kiellettyä, vanhanakaan. Olen huomannut, että lapsilla läksyt jäävät tekemättä, kun talossa on vieraana tällaisia ihmisiä.
Mutta kun ei naurata.
Tulee sellaisiakin aikoja, että ilo on hukassa. Niitä tulee jokaiselle, elämän murheita, masennusta ja ahdistustakin. Sellaisina aikoina ei naurata, eikä jaksa ottaa vastaan nauravaisen lähimmäisen neuvoa etsiä ilon aiheita. Mutta ajan kuluessa, varjojen väistyessä, ilon ja tyytyväisyyden aiheetkin tulevat näkyviin. Kunpa silloin olisi voimia tarttua niihin ja nähdä miten ilo kannattelee.
Pelkäämmekö me aikuiset nauramista?
Eihän meihin vain ole jostakin iskostunut ajatus, että nauraminen olisi jotenkin epäsopivaa. Että on väärin nauraa, koska jollakin toisella on vaikeaa. Tai jos minä nyt olen iloinen, kadunko sitä sitten, kun on taas vaikeaa. Elämä on raskasta, jos elämme koko ajan jossakin muualla kuin tässä ja nyt.
Kun lapset olivat pieniä, koin, miten koko arjen pyöritys keventyi, kun täysillä heittäytyi lasten juttuihin mukaan. Lapsen ilo on niin aitoa ja tarttuvaa. Miksi se on sitä? Siksi, että lapsi ei kanna kuormia. Ei ole ihme, että lapsen usko on annettu meille esikuvaksi. Olen kokenut, että lapsen usko tuo ilon ja valon elämään.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys