Tääl­lä Itä-La­pis­sa on saa­tu ihas­tel­la mah­ta­vaa tyk­kyä. Vii­me vii­kon pak­kas­päi­vi­nä au­rin­ko kul­ta­si kes­ki­päi­vän va­loi­si­na het­ki­nä lu­mi­pui­den lat­vat. Mi­ten mo­nia si­ni­sen, pu­nai­sen ja orans­sin sä­vy­jä saat­taa lu­mi­mai­se­ma hei­jas­taa!

Ku­va­sin What­sAp­piin ko­ti­pi­han män­tyä, joka oli tai­pu­nut pa­has­ti ras­kaan lu­men pai­nos­ta. Kuva he­rät­ti aja­tuk­sia. Sain ku­va­vies­tiin vas­tauk­sen, joka vei mi­nut uu­del­leen ik­ku­nan luo kat­se­le­maan puu­ta. Kir­joit­ta­ja poh­ti, et­tä tuon­kin puun taak­ka on tai­vaan Isän tie­dos­sa.

Näi­nä viik­koi­na on lä­hi­pii­ris­sä­ni pu­hut­tu pa­huu­des­ta, ko­et­te­le­muk­sis­ta ja voi­mat­to­muu­des­ta. Puu­ta kat­so­es­sa­ni juu­ri nuo kes­kus­te­lut nou­si­vat mie­leen.

Huo­mi­nen voi tuo­da mo­nen­lai­sia vaih­to­eh­to­ja. Voi ol­la, et­tä sa­taa li­sää ali­jääh­ty­nyt­tä vet­tä ja rän­tää ja puun kuor­ma kas­vaa. Tai eh­kä tu­lee tuu­li, joka va­ro­vai­ses­ti ke­ven­tää lu­men pai­noa, pu­dot­te­lee paak­ku­ja juu­rel­le, ja lumi ja jää su­la­vat hi­taas­ti ke­vään tul­les­sa pois. Eh­kä ohi­kul­ki­ja yrit­täi­si ra­vis­tel­la puus­ta enim­piä lu­mia ja näin vä­hen­tää sen ok­sien pai­noa. Tai eh­kä käy­kin niin, et­tä tu­lee yk­si tosi läm­min, au­rin­koi­nen päi­vä, joka pois­taa puul­ta kai­ken taa­kan.

Vies­tin­kir­joit­ta­ja jat­koi aja­tuk­si­aan: ”Olen miet­ti­nyt, mik­si Ju­ma­la sal­lii niin pal­jon ko­et­te­le­mus­ta, ei­kä sitä kai iki­nä voi­kaan ym­mär­tää, mut­ta eh­kä mei­tä pi­tää vä­lil­lä tyh­jen­tää kai­kes­ta omas­ta, niin et­tä jää vain yk­si tur­va, vain yk­si mikä on to­del­la tär­ke­ää…”

Mil­lai­se­na nä­em­me taak­ko­jen al­la ole­van män­nyn? Nä­em­me­kö sen tai­pu­va­na ja kär­si­vä­nä vai nä­em­me­kö sen elä­män­voi­man ja läm­mön, mikä pi­tää sii­tä­kin huo­len? Jos­kus lu­men pai­no kat­koo ok­sia, jos­kus tai­vut­taa run­ko­a­kin, mut­ta elä­mä jat­kuu sit­ten­kin.

Mo­nes­ti suun­nit­te­lem­me, et­tä näis­tä ra­ken­nus­puis­ta ha­lu­an ra­ken­taa tä­män­nä­köi­sen elä­män. Mo­nes­ti pää­sem­me ra­ken­nus­puu­his­sa pit­käl­le­kin. Mik­si elä­mä tuo mu­ka­naan myös vai­keuk­sia? Mik­si meil­le an­ne­taan ko­et­te­le­muk­sia? Yk­si tyk­ky­tal­vi saat­taa muut­taa pal­jon. Ajat­te­len, et­tä ih­mi­nen mie­lel­lään syyt­tää it­se­ään ja nä­kee vas­toin­käy­mi­set an­sait­tui­na. Saat­taa­pa hän syy­tel­lä mui­ta­kin. Kä­sis­sä voi ol­la tu­han­sia ky­sy­myk­siä, joi­hin ei löy­dy vas­tauk­sia.

On­nek­si ih­mi­sel­lä on kyky toi­mia ja teh­dä rat­kai­su­ja – toi­sin kuin puul­la. Vas­toin­käy­mis­ten kes­kel­lä on tär­ke­ää pyy­tää ja saa­da apua. Sil­loin vai­kea ti­lan­ne voi­kin vie­dä lä­hel­le mui­ta, lä­hel­le vä­lit­tä­mis­tä ja rak­kaut­ta. Lä­him­mäi­nen voi aut­taa eteen­päin ja­ka­mal­la taak­ko­ja.

Raa­mat­tu on loh­tu­kir­ja. Se ker­too mo­nis­ta ih­mi­sis­tä, joi­den elä­mäs­sä ta­pah­tui vai­kei­ta ko­et­te­le­muk­sia. Mut­ta se ker­too myös Ju­ma­lan voi­mas­ta, joka on kuin ke­vä­tau­rin­gon su­lat­ta­va läm­pö.