Oli ol­lut ki­rei­tä pak­kas­päi­viä. Suu­ri talo oli hyö­ri­nää ja jou­lu­no­do­tus­jän­ni­tys­tä tul­vil­laan. Oli aa­to­naat­to ja kou­lu­lais­ten ja opis­ke­li­joi­den loma oli al­ka­nut. Pik­kuis­ten sil­mät lois­ti­vat jo sik­si­kin, kun isot oli­vat ko­tiu­tu­neet jou­lu­lo­mal­le. Ta­loa ko­ris­tel­tiin, keit­ti­ön oven­pie­les­sä oli ke­hys­tet­ty­nä Pirk­ko-Lii­sa Lin­ja­man runo Jou­lu­vau­va. Sen olin saa­nut ys­tä­väl­tä, kun seit­se­mäs lap­sem­me oli syn­ty­nyt jou­lu­kuus­sa. Joku oli kai­va­nut van­han ru­non esiin, kun olim­me odot­ta­neet taas jou­lu­kuun las­ta. Mut­ta tänä jou­lu­na ei ol­lut­kaan ”äi­ti vau­voi­neen tul­lut ko­tiin jou­lui­seen". äi­ti tu­li­kin yk­sin. Kah­dek­san päi­vän ikäi­nen pör­rö­tuk­kai­nen pik­ku­mies oli sa­to­jen ki­lo­met­rien pääs­sä ras­kaas­ti nu­ku­tet­tu­na vaa­ti­vas­sa leik­kauk­ses­sa.

Edel­li­se­nä il­ta­na olin pa­en­nut ma­kuu­huo­nees­ta ylä­ker­ran por­tail­le is­tu­maan. Tyh­jä val­miik­si pe­tat­tu sän­ky, jos­ta puut­tui vau­van unen­peh­meä tu­hi­na, kävi yli voi­mien. Sän­gyn seu­dun hil­jai­suus oli ras­kaam­pi kuin yön hil­jai­suus mis­sään puo­lel­la ta­loa. Mi­nun pi­täi­si ol­la siel­lä, pi­tä­mäs­sä pien­tä sy­lis­sä­ni, pi­tä­mäs­sä hän­tä läm­mös­sä ja elos­sa… Mut­ta en pys­ty, en pys­tyi­si, kun mi­nua tar­vi­taan tääl­lä. Ja yk­sin siel­lä oli­sin niin hu­kas­sa ja avu­ton. ”Lai­ta lap­sil­le jou­lua, vau­va­si on par­haas­sa mah­dol­li­ses­sa hoi­dos­sa”, mi­nua oli loh­du­tel­tu.

”Siel­lä on en­ke­lei­tä ja Tai­vaan isä pi­tää huo­len pik­kui­ses­ta.” Puo­li­son lem­peä käsi peit­te­li mi­nut ta­kai­sin vuo­tee­seen. Käsi kä­des­sä nu­kah­dim­me.

Il­ta­päi­väl­lä pu­he­lin toi ter­vei­siä sai­raa­las­ta. ”Leik­kaus on men­nyt hy­vin, lap­sen tila on va­kaa ja hän­tä pi­de­tään nu­ku­tuk­ses­sa pari vuo­ro­kaut­ta, et­tä sy­dän saa rau­has­sa toi­pua.” Ter­veis­ten ker­to­mi­nen si­sa­ruk­sil­le kir­voit­ti las­ten ilon ja hel­lit­ti tus­kan ren­gas­ta omas­sa si­sim­mäs­sä. Vaik­ka tie­sim­me, et­tä tu­le­vat päi­vät oli­vat vau­val­la hy­vin kriit­ti­siä, em­me ha­lun­neet ker­toa sitä lap­sil­le.

Jou­lun sa­no­ma tuli lä­hem­mäk­si kuin kos­kaan en­nen. Pi­hal­la pak­kas­tai­vaan täh­det tuik­ki­vat kirk­kai­na. ”Ju­ma­la, sinä tie­dät ja tun­net mei­dän jo­kai­sen päi­väm­me ja voi­mam­me.”

Ta­pa­nin aa­mu­na läh­dim­me koh­ti Hel­sin­kiä, koh­ti he­räi­le­vää jou­lu­vau­vaam­me. Kun pir­tin ik­ku­na oli täyn­nä vil­kut­ta­via kä­siä, tois­te­lin vie­lä mie­les­sä­ni Pirk­ko-Lii­sa Lin­ja­man ru­non­sä­kei­tä: ”On tal­lel­la lap­si jo­kai­nen, on oma­na Jee­sus­lap­so­nen.”

Täl­lai­seen herk­kään jou­lu­muis­toon olen lo­pet­te­le­mas­sa tätä blo­gi­kir­joi­tus­vuo­ro­a­ni. Olen ko­ke­nut, et­tä olen saa­nut kul­kea ly­hy­en mat­kan yh­des­sä tei­dän lu­ki­joi­den kans­sa. Olen saa­nut pal­jon roh­kai­sua kom­men­teis­tan­ne ja olen saa­nut pal­jon voi­maa tois­ten kir­joi­tuk­sia lu­kies­sa­ni. Nyt on vuo­ron vaih­to. Kii­tos teil­le kai­kil­le! Tai­vaan Isän siu­naa­maa jou­lu­nai­kaa!