Olen kirjoittanut parissa viimeisessä blogitekstissä vakavista asioista. Nyt päätin kirjoittaa toisenlaista, kevyttä ja iloista tekstiä. Yhtenä iltana yritin yhdenlaista, siitä ei vain tullut mitään. Toisena iltana vaihdoin aihetta yhtä heikoin tuloksin.
Sitten tuli tämä viikko ja tuli viestejä ystäviltä, tuli puhelinsoittoja läheisiltä ihmisiltä. Yhtenä iltana istuin sammutetussa autossa pitkään ja katselin kodin sytytettyjä valoja. Mietin, kuinka monenkirjavaa elämä on. Miten paljon erilaisia vivahteita omaan tasaiselta tuntuneeseen arkeen on viime aikoina annettu.
Yhtenä päivänä kuulin viestin orastavasta uudesta elämästä. Seuraavassa hetkessä tuli suruviesti: pitkäaikainen rakas ystävä oli siirtynyt rajan taakse. Toinen tulee, toinen lähtee, kukaan ei jää tänne pysyvästi, vaikka arjen hektisyydessä tuo tieto jää taka-alalle.
Yhtenä päivänä ihastelin kuvaviestissä näkyviä lapsukaisia ja heidän tempauksiaan. Samana iltana lohdutin itkevää tyttöäni, jonka ystävällä oli todettu vakava sairaus. Sen perheen elämä oli pysähtynyt, kaventunut ohueksi yhden sanan kokoiseksi totuudeksi. Onneksi tuohonkin hetkeen jää yksi oksa, mihin hädässä voi tarttua, rukous. Päivien kuluessa löytyy vielä uusiakin oksia, löytyy toivo, löytyy usko huomiseen, ja löytyy myös tukiverkon iso merkitys. Mutta kestää pitkään, ennen kuin tavallinen arki voi palata, palaako koskaan samanlaisena. Huolen ollessa päällä tuntuu mahdottomalta uskoa, että tavallinen arki koskaan palaa.
Ajelin lumista tietä kohti kotia, kun läheinen ihminen soitti. Kuuntelin ensimmäiset hiljaiset sanat. Kylmä hiipi pitkin selkää. Taasko tällainen viesti? Miksi nyt? Miksi hänelle? Eikö nämä olisi jo riittäneet? Kun sanoja ei tahtonut löytyä, jäljelle jäi vain yhteinen hiljainen toteamus: Meidän elämämme on onneksi Jumalan käsissä. Hän antaa lohdun, ja jos hän kuljettaa raskaita teitä, hän antaa myös voiman. Hänen käsissään on myös huominen. Jos hän tahtoo, me saamme sen.
Hiljaisella pihamaalla katselin minulle rakkaiden ihmisten liikkumista sisällä. Mietin, miten lyhyt hetki saattaa muuttaa paljon. Miten onnellinen saan olla, että minun turvani ei ole pelkästään tuossa kaikessa edessäni näkyvässä, vaan että me kaikki saamme olla Jumalan turvassa. Hän tietää meidän elämämme ja voimiemme määrän.
Minun piti kirjoittaa iloisista asioista, mutta ei syntynytkään keveää tekstiä. Tuntuu, että tarvitsin nyt tällaista, sain purettua kokemuksiani tähän kirjoitukseen. Jospa tällä olisi sinullekin jotakin annettavaa, hyvä lukijani. Toivon niin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys