Merellä myrskyää joka päivä. Punainen lippu liehuu rannalla, eikä kukaan mene uimaan. Mutta se ei haittaa mitään, sillä lämmin tuuli tuntuu puhdistavalta. Kiireisen työputken, kaamoksen ja pakkasen jälkeen juuri tämä on oikeanlaista irrottautumista arjen rutiineista, lämmin auringon hehku ja kostea merituuli.
Miten on mahdollista, että minä olen täällä? Minä, joka en ole koskaan aiemmin käynyt kuin juuri ja juuri naapurimaan rajan toisella puolella. Aikuisen tyttöni kanssa nauramme, että täällä olemme antamassa toisillemme laatuaikaa. äiti tyttärelleen ja tyttö äidilleen. Puhumme rantakivillä, puutarhojen varjoissa ja eniten illalla hotellihuoneen hämärässä, kun viimeinenkin valonsäde on kadonnut vuoren huipulla.
Päivisin ihmettelemme, miten hortensia voi olla korkea puu, miten kiviaidat pursuavat pelargonioiden kukkia ja tuuhea limoviikuna tarjoaa varjoaan kuumassa auringonpaisteessa. Muistan, kuinka oma äitini vaali keittiön pöydällä kukkinutta ihmeköynnöstään. Täällä niitä on joka puolella.
Joka päivä kävelemme paljon, kapeita jalkakäytäviä ylä- ja alamäkeen. Kiipeämme satoja portaita ja tutkimme puutarhoja. Ylhäällä vuorenrinteillä kohtaamme paikallisen arjen ja katselemme alas laaksoihin ja kauas merelle. Emme viihdy sisällä kaupoissa tai hotellissa. Ulkona oleminen tuntuu levolta, vaikka kiipeäminen polttaa keuhkoja ja vetää pohkeet kireiksi. Lepäämme enemmän näin, kuin jos loikoilisimme auringossa.
Ja sitten taas ihmettelen, miten minulle annettiinkin tällainen mahdollisuus lepoon!
Yhtenä iltana astumme varjoisaan seurasaliin. Tutut tervehdyssanat kaikuvat vastaan:
– Jumalan terve ja tervetuloa!
Tuntuu, että perhe on kokoontunut. Oman kaukana olevan kotisiionin kodikkuus löytyy täältäkin. Oudot ihmiset tuntuvat tutuilta jo parin sanan jälkeen. Alkuvirsi kuuluu voimakkaana varmasti ulos kadulle asti. Seurapuheessa luvataan uskoa kaikki synnit anteeksi. Tuntuu turvalliselta jatkaa matkaa – taivaan Isä on lähellä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys