Polun alku oli outo. Talviset hakkuut olivat riisuneet tutun maiseman karuksi aukioksi. Mutta polun pää löytyi kuitenkin. Katse piti kuitenkin pitää tiukasti maassa, jotta pystyi väistelemään hakkuujätteitä. Polun haaraumassa oleva monilatvainen mänty oli jätetty paikoilleen. Se törrötti yksinäisenä aukean keskellä. Linnunlaulupuussa helähti nytkin laulurastaan vihellys.
Olin lähtenyt yksinäiselle retkelleni niin kuin monta kertaa aikaisemminkin vuosien mittaan. Luonnon keskellä ristiriitaiset ja raskaatkin ajatukset olivat monesti löytäneet rauhallisen uoman. En pystynyt miettimään nytkään laajoja kokonaisuuksia, ajatusten virta kulki hyvin kapealla polulla.
Polku sukelsi viimein tuttuun metsään. Kirkas paiste jäi puiden varjoon, ja silmät vapautuivat katselemaan ympärille. Yhden männyn juurella oli kasa kaarnanpaloja. Riisuttu mänty! Harmaassa jo keloutuneessa rungossa oli rosoja, alimmat oksat roikkuivat alaspäin. Ylimmät kurkottivat kohti taivasta. Tuo kelo seisoisi paikallaan kauan aikaa senkin jälkeen, kun viimeinenkin kaarnanpala maassa olisi lahonnut. Mietin, voisiko tuo puu kuvata Jumalan työtä lapsessaan? Koettelemukset ovat riisumassa paljosta turhasta, että oksat jaksaisivat kurottua kohti taivasta. Mutta järeä, tuulta ja pakkasta uhmaava runko ei tuntunut sopivan ainakaan omaan itseen, kaukana siitä!
”Miksi minulle annetaan niin paljon vaikeuksia, lisää ja lisää. Mitä minä olen tehnyt, että joudun kaikki ottamaan vastaan?” Usko käy heikoksi näiden kysymysten keskellä. Ja vastaajan huulille ei tahdo löytyä lohduttavia sanoja. Näinä päivinä on kuunneltu paljon tuttua virttä: "Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt " (Vk. 600.) Kirjoittaja odotti sodan keskellä vangittuna varmaa kohtaloaan, teloitusta, ja kuitenkin uskoi, että "illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin".
Polku nousi vaaraan. Käveleminen nosti sykettä ja hien pintaan. En väsy koskaan katselemaan kotiseutuni kaunista järvimaisemaa ylhäältä vaarasta. Metsien keskellä jossakin oli pieni kotimme ja sen vielä pienemmät asukkaat. Olemme suuren luomistyön keskellä aivan mitättömiä. Ja kuitenkin Jumala pitää meistä huolen, jokaisesta. Hän haluaa antaa meille saattajia matkan vaikeisiin hetkiin. Muistelin juuri käymääni puhelinkeskustelua ja lohduttavia sanoja: ”Emme välttämättä koskaan saa tietää, miksi meitä koetellaan, mutta minua on ainakin lohduttanut kerran kuulemani sanat: kun tarhuri hoitaa viinipuutaan, se on silloin kaikkein lähimpänä sitä.”
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys