– Ei ollut vielä lähtöaika.
– Ei ollut.
– Ne autot ilmestyivät vastaan rinnakkain nyppylän takaa. Ei ollut aikaa miettiä, piti vain toimia. Nopealla ratinliikkeellä sain kierrettyä bussipysäkin kautta ohi. Paitsi
– Paitsi?
– Ei siinä ole mitään bussipysäkkiä. Monta kertaa olen jälkeenpäin tarkistanut paikan, sen keltaisen talon, hakkuuaukeat, ei siinä ole bussipysäkkiä.
Olin peruuttamassa autoa tallista, kun näin vilahduksen. Vaikka ajattelin, että se ei mitenkään voi olla mahdollista, nousin kuitenkin autosta ja kiersin sen taakse. Kun tärisevin polvin puristin iloisesti hihkuvaa lasta sylissäni, mietin näkemääni vilahdusta. Katsoin sitä ainoaa rakoa, mistä olisin saattanut nähdä lapsen tulon paikalle ja totesin: taisin nähdä suojelusenkelin siiven vilahduksen.
Joskus Jumalan tahto on toisenlainen. Silloin elämän matkalle on tullut päätepiste, on tullut lähtöaika. Läheisen kuolema on omaisille äärettömän raskas hetki. Kun se tapahtuu yhtäkkiä, arvaamatta, se repii arjen armottomasti rikki ja jättää jälkeensä lohduttoman ikävän. Kunpa siinä hetkessä saisi kokea enkelin kosketuksen, sillä ainoa todellinen lohtu on Jumalan turvan tuoma lohtu. Lapsen kuolemassa on aina lähellä enkelin kosketus ja taivaslohtu. Lapsi uskoo turvallisesti. Lapsen usko tuo uskovaiselle turvallisuuden koko elämän kestävään matkaan, sillä se pitää sisällään taivastoivon.
Lapsen usko on läsnä silloinkin, kun väsynyt vanhus odottaa poispääsyä. Sen saimme kerran kokea hyvin voimakkaasti. Menimme arkaillen sairaalaan, kun läheiset olivat pyytäneet meitä tulemaan. Vanhus lepäsi rauhallisesti eikä näyttänyt enää tajuavan ympäristöstä juuri mitään. Kun menin vuoteen vierelle, silmät rävähtivät hetkeksi auki ja näyttivät tunnistavan minut. Vaikka omaisten läsnäolo toi arkuutta, halusin vastata noiden silmien pyyntöön ja siunata tutulla, lohdullisella evankeliumilla tätä vanhusta. Hetki kosketti syvältä, varsinkin, kun itse oli kokenut voimakkaasti oman uskon heikkoutta. Vielä enemmän liikutti tilanteen jatko. Lauloimme vanhukselle tutun Siionin laulun. Vaikka oli näyttänyt siltä, että hän oli vaipunut jälleen unenhorrokseen, huulet alkoivat yhtäkkiä liikkua. Hän lauloi äänettömästi mukana:
"Nyt kodista laulun mä laulan,
jossa ikuisen asunnon saan.
Siell kaikkien pyhien kanssa,
saan levätä vaivoista maan."
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys