Pöy­däl­lä on puu­pa­li­kois­ta koot­tu ra­ken­nel­ma, huo­ju­va tor­ni. Pe­lin idea on siir­tää alem­mis­ta ker­rok­sis­ta pa­li­koi­ta tor­nin hui­pul­le kaa­ta­mat­ta sitä. Nok­ke­lis­sa kä­sis­sä pe­liin löy­tyy use­am­pia ver­si­oi­ta, esi­mer­kik­si sel­lai­nen, jos­sa kil­pail­laan, kuka nouk­kii tor­nis­ta use­am­man pa­li­kan pu­dot­ta­mat­ta ylim­mäi­sen ker­rok­sen pa­li­koi­ta. Tai koh­ta tor­ni ei ole enää ol­len­kaan tor­ni, vaan ky­hä­el­mä, jos­sa yri­te­tään va­roa pu­dot­ta­mas­ta jo­ta­kin tiet­tyä pa­lik­kaa.

Ajat­te­len, et­tä elä­mä on oi­ke­as­taan tuol­lai­nen tor­ni. Kat­sel­les­sa­ni ku­via ih­mi­sis­tä, jot­ka ylit­tä­vät mer­ta huo­ju­vil­la ku­mi­ve­neil­lä, voin ku­vi­tel­la, et­tä tor­nis­sa on jäl­jel­lä enää vii­mei­set pa­li­kat, joi­hin he ovat ta­ker­tu­neet. He ei­vät tar­vit­se mi­tään muu­ta kuin tur­val­li­suut­ta. He ovat jät­tä­neet taak­seen niin pal­jon, et­tä sitä on vai­kea heti kä­sit­tää­kään.

Jos­kus oli­si hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään oman tor­nin pa­li­koi­ta. Vaik­ka nyt tun­tui­si­kin, et­tä se on tu­ke­va, hyvä tor­ni, se sit­ten­kin on ää­rim­mäi­sen hu­te­ra. Kun sitä tar­kas­te­lee, sii­tä löy­tyy pa­li­koi­ta, jois­ta voi­si hy­vin­kin luo­pua il­man ko­vin suur­ta tus­kaa. Saat­taa­pa tul­la mie­leen, et­tä tuol­lai­nen tur­han sii­vous oli­si tar­peel­li­nen teh­dä­kin. Nyt kun ju­nat tuo­vat ko­tin­sa jät­tä­nei­tä ih­mi­siä lä­hel­lem­me, tor­nin tar­kas­te­luun saat­taa tul­la uu­si­a­kin nä­kö­kul­mia. Eh­kä nii­tä nä­kö­kul­mia tuo myös huo­li oman maam­me tu­le­vai­suu­des­ta.

En­tä­pä, kun tu­lee päi­vä, jol­loin jou­dum­me luo­pu­maan tor­nin ala­ker­rok­sen tu­ki­pa­li­kois­ta. Jo pie­ni lap­si osaa ker­toa asi­at, jot­ka ovat elä­mäs­sä tär­keim­piä: koti, äi­ti ja isä, ter­veys, ys­tä­vät. Raa­ma­tus­sa Jo­bin kir­ja on ka­rua lu­et­ta­vaa sii­tä, mi­ten ly­hyt­kin ai­ka voi vie­dä ih­mi­sel­tä kai­ken. Omien voi­mien so­kai­se­man ih­mis­lap­sen oli­si hyvä jos­kus py­säh­tyä Jo­bin elä­män­koh­ta­loi­den ää­rel­le. Maal­li­sen elä­män tor­nim­me on to­del­la hu­te­ra.

Kun raa­mat­tu­luo­kas­sa ky­syy nuo­ril­ta, mikä on elä­män tär­kein asia, vas­taus löy­tyy no­pe­as­ti: se, et­tä saa ol­la us­ko­vai­nen. Tuo lau­se si­säl­tää pal­jon: nöy­ryy­den sii­tä, et­tä us­ko­mi­nen on lah­jaa. Se ei ole otet­ta­vis­sa oman mie­len mu­kaan mil­loin vain. En­nen kaik­kea se ker­too, min­kä alus­tan pääl­le us­ko­vai­sen elä­män tor­ni on ra­ken­tu­nut. Elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa meil­le jää Jo­bin lail­la tur­va Ju­ma­laan ja hä­nen joh­da­tuk­seen­sa.

Näi­nä päi­vi­nä moni ky­se­lee, mitä ai­ka tuo tul­les­saan. Moni pel­kää­kin uu­sien ja ou­to­jen asi­oi­den edes­sä. Mut­ta mi­tään ei ta­pah­du Ju­ma­lan sal­li­mat­ta. Kai­kel­la on tar­koi­tuk­sen­sa. Se ei eh­kä au­ke­ne meil­le heti, ei­kä tar­vit­se au­e­ta­kaan. Tär­kein­tä on, et­tä mei­dän tur­vam­me ei petä.