Taas koit­ti se het­ki, et­tä ru­pe­sin miet­ti­mään, mitä ih­met­tä täl­lä ker­taa sai­sin kir­joi­tet­tua blo­gi­teks­tik­si. Ereh­dyin ky­sy­mään sitä kump­pa­nil­ta­kin, ja oli­si­han mi­nun pi­tä­nyt ar­va­ta, min­kä­lai­sen vas­tauk­sen sai­sin: ”Kir­joi­ta blogi.” Mei­na­sin jo tu­hah­taa toi­sen piit­taa­mat­to­muu­del­le näin suu­ren ky­sy­myk­sen edes­sä, mut­ta jäin­kin tui­jot­ta­maan noi­ta tut­tu­ja kas­vo­ja. Okei, minä kir­joi­tan blo­gin.

Wi­ki­pe­di­an se­li­tys sa­nal­le blogi oli niin pit­kä, et­tä en saa sitä tä­hän so­pi­maan. Sen mu­kaan blo­gin tyy­lil­le on tun­nu­so­mais­ta ajan­koh­tai­suus, spon­taa­nius ja hen­ki­lö­koh­tai­suus. Si­vul­la mai­nit­tuun jul­ki­suu­den hen­ki­löi­den suu­reen blog­gaa­ja­jouk­koon mi­nun ei on­nek­si tar­vit­se kuu­lua. Jäin kui­ten­kin miet­ti­mään, ku­ka­han näi­tä teks­te­jä­ni mah­taa lu­kea. Sii­hen ryh­mään kuu­luu var­maan muu­ta­ma tut­tu, jota ute­lut­taa, et­tä on­ko­han tuo nyt saa­nut mi­tään jär­ke­viä aja­tuk­sia ai­kai­sek­si. Sen tie­dän, et­tä po­ruk­kaan kuu­luu myös jo­ku­nen su­ku­lai­nen, jota kiin­nos­taa, mi­tä­hän sil­le In­kil­le ny­ky­ään kuu­luu. Ja sit­ten oma väki ai­na­kin nuo­rem­mas­ta pääs­tä käy tar­kis­ta­mas­sa, on­ko­han äi­ti taas stal­kan­nut hei­dän elä­mään­sä ja kir­joit­ta­nut jo­ta­kin no­loa!

Blo­gin kir­joit­ta­mi­nen on ihan mu­ka­vaa sil­loin, kun kek­sii kir­joi­tet­ta­vaa. Ja sil­loin, kun pa­lau­tus­päi­vä on jos­sa­kin kau­kai­suu­des­sa, ei­kä huo­men­na, niin kuin se tun­tuu ai­na ole­van. Blo­gin tyy­lil­le tun­nu­so­mai­nen ajan­koh­tai­suus mie­ti­tyt­tää ai­na­kin täs­sä blo­gis­sa. Mut­ta olen huo­man­nut it­se mui­den teks­te­jä lu­kies­sa­ni, et­tä ajan­koh­tai­nen ot­sik­ko saa mi­nut avaa­maan koko teks­tin lu­et­ta­vak­si. Ajan­koh­tai­sia ovat mi­nul­le ai­na myös ne mu­ru­set, joi­ta teks­tit tar­jo­a­vat oman us­ko­ne­lä­män vir­kis­tyk­sek­si. Nii­tä ovat myös lä­hel­le tu­le­vat ko­ke­muk­set ja aja­tuk­set.

Spon­taa­nius on mi­nul­le luon­tee­no­mai­nen piir­re. Ei vält­tä­mät­tä ai­na niin hur­rat­ta­va omi­nai­suus, mut­ta kui­ten­kin omi­nai­suus, joka an­taa vä­riä elä­mään te­ke­mäl­lä ar­ki­päi­vis­tä mo­nen­lai­sia. Tä­män ja mo­nen muun­kin blo­gin teks­ti on syn­ty­nyt tuos­ta omi­nai­suu­des­ta.

Kir­joit­ta­ja an­taa ai­na teks­tis­sään pa­lan it­ses­tään. Sitä tai­toa toi­von it­sel­le­ni­kin: et­tä en kir­joit­tai­si pin­nal­li­ses­ti, vaan sy­väl­tä si­sim­mäs­tä. Sil­loin pys­tyn koh­taa­maan lu­ki­jan­kin avoi­min mie­lin. Mie­tin, mitä kaik­ki täs­tä verk­ko­leh­des­tä lu­ke­ma­ni blo­git ovat an­ta­neet mi­nul­le: miel­tä kut­kut­ta­via aja­tuk­sia, tut­tu­ja pa­la­sia ar­kie­lä­mäs­tä, kyy­ne­liin her­kis­tä­vää ver­tais­tu­kea, roh­kai­sua us­ko­ne­lä­mään…

En­nen kaik­kea teks­tit ovat tuo­neet lä­hel­le ilon sii­tä, et­tä minä saan kuu­lua tä­hän Ju­ma­lan ko­ti­vä­en jouk­koon.