Jos­kus käy niin, et­tä tör­mää use­am­man ker­ran jo­hon­kin asi­aan ja jää miet­ti­mään, mik­si näin käy. Vii­me ai­koi­na eräs raa­ma­tun­koh­ta on pu­hu­tel­lut mi­nua useis­sa ti­lan­teis­sa. Ky­sees­sä on Asa­fin psal­mi (psal­mi 73). En­sin kuu­lin pari ker­taa tuon teks­ti­kat­kel­man lu­et­tu­na ja huo­no­na raa­ma­tun­tun­ti­ja­na jäin miet­ti­mään, mis­tä­hän koh­das­ta Raa­mat­tua se on. Raa­mat­tu­luo­kan pi­toon val­mis­tau­tu­es­sa­ni et­sin vii­mein ky­sei­sen koh­dan ja ih­met­te­lin, mi­ten hy­vin se sopi sen il­lan ai­hee­seen! Seu­raa­va­na päi­vä­nä is­tuin seu­ra­penk­kiin ja kas, pu­hu­ja oli va­lin­nut pu­heen­sa ai­heek­si juu­ri Asa­fin psal­min!

Psal­mis­sa ker­ro­taan, kuin­ka Asaf oli ol­lut ko­ti­kiu­sauk­sis­sa. Hän oli seu­ran­nut epä­us­kois­ten elä­mää ja miet­ti­nyt, mik­si näyt­ti sil­tä, et­tä kaik­ki mitä he te­ki­vät, me­nes­tyi. Näyt­ti sil­tä, et­tä heil­lä ei ol­lut mi­tään vai­keuk­sia elä­mäs­sään. He oli­vat vah­vo­ja, yl­pei­tä ja uh­mak­kai­ta. He näyt­ti­vät ka­deh­dit­ta­vil­ta ja oma elä­mä tun­tui kär­si­myk­sel­tä.

Tut­tu­ja tun­te­mi­sia. Ar­ve­len, et­tä jo­kai­sel­la us­ko­vai­sel­la on jos­kus ol­lut sa­man­lai­sia tun­te­mi­sia. Oman tah­don tiel­lä näyt­täi­si ole­van pal­jon vä­hem­män kup­ru­ja kuin sil­lä po­lul­la, jon­ka Tai­vaan Isä on kul­jet­ta­vak­si an­ta­nut.

Kiu­sauk­sia on mo­nen­lai­sia. Tyy­ty­mät­tö­myyt­tä omaan elä­mään, ka­teut­ta toi­sen eh­kä hel­pom­mal­ta näyt­tä­vään osaan, syn­nin hou­ku­tuk­sia ja kun lan­ke­a­mi­sia tu­lee, oman mah­dot­to­muu­den ko­ros­ta­mis­ta. Kaik­kien sie­lun­vi­hol­li­sen kiu­sauk­sien tar­koi­tus on sama: Uu­vut­taa kiu­sat­tu niin, et­tä hän ei jak­sa enää tur­va­ta Ju­ma­laan. Sie­lun­vi­hol­li­nen pyr­kii hä­mär­tä­mään us­kon nä­kö­a­lan ja rik­ko­maan rak­kau­den us­ko­vais­ten vä­lil­lä.

Mi­ten Asaf voit­ti ne kiu­sauk­set? Hän meni Ju­ma­lan py­häk­köön, kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. Kan­nat­taa men­nä seu­roi­hin kuun­te­le­maan, min­kä­lai­sia ter­vei­siä Ju­ma­lal­la on kiu­sa­tul­le. Tu­lee tur­val­li­nen ym­mär­rys sii­hen, et­tä kan­nat­taa sit­ten­kin us­koa: "Minä saan ai­na ol­la luo­na­si, sinä pi­dät kä­des­tä­ni kiin­ni. Sinä joh­da­tat mi­nua tah­to­si mu­kaan ja vii­mein sinä nos­tat mi­nut kun­ni­aan. Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, sinä olet ai­noa tur­va­ni maan pääl­lä.” (Psal­mi 73:22–25.)

Ih­mi­se­lä­mää on ver­rat­tu käm­me­nen le­vey­dek­si ian­kaik­ki­suu­den mit­ta­kaa­vas­sa. Lu­paus sii­tä, et­tä Ju­ma­la pi­tää joka het­ki kä­des­tä kiin­ni, kan­taa pi­tem­mäl­le kuin tuo käm­me­nen le­veys. Asa­fin ko­ke­muk­set on an­net­tu us­kon roh­kai­suk­si, mi­nul­le­kin.