Pää­o­sa elä­mäs­täm­me, oli se sit­ten ly­hy­em­pi tai pi­tem­pi, on ta­val­lis­ta ar­kea. Eh­kä it­se voim­me vai­kut­taa, eläm­me­kö har­maa­ta ar­kea vai on­ko vä­lil­lä jo­tain mui­ta­kin vä­ri­sä­vy­jä.

Päi­vät tun­tu­vat sol­ju­van toi­nen tois­ten­sa pe­rään. Muu­ta­man päi­vän pääs­tä ei edes muis­ta, mitä jo­na­kin tiet­ty­nä päi­vä­nä ta­pah­tui. Tä­män olen huo­man­nut, kun olen yrit­tä­nyt pi­tää päi­vä­kir­jaa. Jos mer­kin­töi­hin tu­lee muu­ta­man päi­vän vii­ve, niin on läh­det­tä­vä ky­se­le­mään, mitä sil­loin teh­tiin. Toi­saal­ta jos muis­tiin­pa­nois­ta löy­tyy pa­ri­kin sa­naa, asia muis­tuu mie­leen vuo­sien­kin pääs­tä.

Omat muis­tiin­pa­no­ni ovat ai­ka yk­sin­ker­tai­sia. Käy­tiin siel­lä ja tääl­lä tai teh­tiin sitä ja tätä. Har­vem­min tu­lee kir­jat­tua mi­tään sy­väl­li­sem­pää tai lai­tet­tua ylös sen het­ki­siä tun­tei­ta. Pik­ku­hil­jaa ar­jes­sa voi ta­pah­tua muu­tok­sia, joi­ta ei juu­ri huo­maa.

Jos­kus on sit­ten päi­viä, jot­ka kyl­lä muis­taa, il­man muis­tiin­pa­no­ja­kin. Ne voi­vat ol­la elä­män kään­ne­koh­tia, ku­ten vaik­ka häät, las­ten syn­ty­mi­nen, uu­teen työ­paik­kaan läh­tö tai työ­e­lä­män päät­ty­mi­nen. Jos­kus sai­ras­tu­mi­nen tai on­net­to­muus py­säyt­tää ar­jen rau­hal­li­sen ku­lun.

Meil­lä kai­kil­la on var­mas­ti muis­tois­sam­me mon­ta täl­lais­ta eri­tyis­tä het­keä ja päi­vää. Ker­ron pari ta­paus­ta.

Saim­me ker­ran seu­ro­jen vä­li­a­jal­la pu­hu­jat ruo­kai­le­maan. Kal­lii­ta vel­jiä. Mei­dät ni­mit­täin hou­ku­tel­tiin pie­nen po­ru­kan mu­kaan käy­mään Gam­bi­as­sa. Ret­ki oli iki­muis­tet­ta­va jo si­näl­lään. Saim­me seu­ra­ta pai­kal­lis­ten us­ko­vais­ten elä­mää täy­sin eri­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä. Mie­leen jäi muun mu­as­sa erään nuo­ren vel­jen haa­ve omas­ta pat­jas­ta.

Kä­vim­me myös pie­nel­lä opin­to­mat­kal­la naa­pu­ri­maas­sa Se­ne­ga­lis­sa kat­so­mas­sa, mi­ten ja­lo­puut läh­te­vät sa­van­nil­ta sa­hal­le ja siel­tä lank­kui­na koh­ti Eu­roop­paa.

Gam­bia on tun­net­tu ran­ta­lo­ma­koh­de. Pi­ti­hän sitä yh­te­nä päi­vä­nä men­nä ran­nal­le. Uis­ken­te­lim­me ran­ta­ve­des­sä. Vie­res­sä vesi ko­ho­si kor­ke­al­le aal­to­jen saa­vut­ta­es­sa ma­ta­lan ran­nan. Tuli sit­ten mie­leen, et­tä us­kal­tai­si­ko men­nä tyrs­ky­jen taak­se me­ren puo­lel­le. Siel­lä voi­si ol­la hie­man sy­vem­pää ui­ma­vet­tä. Niin ke­rät­tiin roh­keut­ta ja men­tiin tyrs­ky­jen läpi.

Mei­tä oli kol­me: Mark­ku, vai­mo ja minä. Siel­lä­pä oli mu­ka­va uis­ken­nel­la. Pian hok­sat­tiin, et­tä oli­si­pa mah­ta­va hom­ma kel­lua kor­keil­la At­lan­tin mai­nin­geil­la, jot­ka vyö­ryi­vät ran­taa koh­ti. Mark­ku lu­pa­si opet­taa mei­tä. Ja niin kel­lut­tiin kol­meen pek­kaan mai­nin­gil­ta toi­sel­le. Mah­ta­va hom­ma, kun­nes ta­ju­sin, et­tä me­ren poh­ja ei tun­nu mis­sään. Olim­me huo­maa­mat­tam­me ajau­tu­neet kau­em­mas me­rel­le.

Nyt Mark­ku ot­ti oh­jat kä­siin­sä. Hän sa­noi ole­van­sa hyvä ui­ma­ri ja voi­si hi­na­ta mei­dät ran­taan. Jos se­kään ei aut­tai­si niin hän voi­si ha­kea apua. Ei oli­si mi­tään hä­tää. Niin sii­nä sit­ten ui­tiin ja ui­tiin ran­taa koh­ti ikui­suu­del­ta tun­tu­van ajan. Olin jät­tä­nyt sil­mä­la­sit ran­nal­le, jo­ten en oi­kein tien­nyt, saa­vu­tam­me­ko ran­taa vai etään­tyy­kö se.

Mark­ku hi­na­si mei­tä vuo­ro­tel­len ja rau­hoit­te­li koko ajan. Lo­pul­ta jal­ka osui poh­jaan. Olim­me kuin olim­me­kin pe­las­tu­neet. Vas­ta sii­nä vai­hees­sa huo­ma­sin, kuin­ka kova vir­taus ran­nal­ta oli me­rel­le päin, vaik­ka mai­nin­git tu­li­vat edel­leen ran­taa koh­ti. Oli ni­mit­täin las­ku­ve­den ai­ka.

Toi­nen ta­pah­tu­ma si­joit­tuu rei­lun 40 vuo­den pää­hän. Olim­me viet­tä­mäs­sä opis­ke­li­ja-asun­nos­sam­me Hel­sin­gin Vii­kis­sä rau­hal­lis­ta per­jan­tai-il­taa. Vel­je­ni, joka opis­ke­li Hy­vin­kääl­lä, il­maan­tui yl­lät­tä­en pai­kal­le. Hän sa­noi jää­vän­sä yö­ky­lään. Il­lan mit­taan sel­vi­si, et­tä hä­nel­lä oli­si aa­mul­la tar­koi­tus len­tää Kuu­sa­moon ja men­nä päi­väl­lä kih­loi­hin.

Sii­nä tai­si yk­si jos toi­nen­kin käy­dä var­mis­ta­mas­sa, et­tä he­rä­tys­kel­lo on var­mas­ti vi­ri­tet­ty aa­muk­si. Kun sit­ten aa­mul­la he­rät­tiin, huo­mat­tiin, et­tä kel­lo ei ol­lut soi­nut­kaan. Oli­ko jou­si ol­lut lii­an ki­re­äl­lä. Nyt tuli kii­re. Tak­si soi­tet­tiin käy­tä­vän ko­lik­ko­pu­he­li­mel­la heti pai­kal­le. Vel­je­ni juok­si tak­siin. Huo­mat­tiin, et­tä lom­pak­ko jäi pöy­däl­le. Niin­pä juok­sin suk­ka­sil­la­ni ja py­ja­ma pääl­lä tak­sin pe­rään, ja sain­kin sen vie­lä py­säy­tet­tyä.

Tak­si­mies ei an­ta­nut mi­tään toi­vei­ta eh­tiä ko­neel­le. Sii­nä oli hah­mot­tu­nut va­ra­suun­ni­tel­ma. Jos len­täi­si Ou­luun ja siel­tä bus­sil­la Kuu­sa­moon. On­gel­ma oli, et­tä sil­loin ei tun­net­tu kän­ny­köi­tä ja What­sApp-vies­te­jä. Ky­läl­lä oli yh­des­sä ta­los­sa pu­he­lin. Mi­ten mor­si­a­mel­le saa­tai­siin vies­ti, ja eh­ti­si­vät­kö sor­mus­kau­pat men­nä kiin­ni.

Vel­je­ni meni jo­not­ta­maan lip­pua Ou­lun ko­neel­le. Hän oli jo saa­nut li­pun kou­raan, kun kai­ut­ti­mis­ta kuu­lui kuu­lu­tus: "Vii­mei­nen kuu­lu­tus Kuu­sa­mon ko­neel­le." Äk­kiä syök­sy­mään jo mel­kein sul­jet­tu­jen port­tien läpi, ja sul­ha­nen pää­si kuin pää­si­kin ko­nee­seen. Ko­nees­sa oli ni­mit­täin huo­mat­tu vika en­nen läh­töä. Sen kor­jaa­mi­seen oli men­nyt tun­ti.

Niin kaik­ki jär­jes­tyi. Kih­loi­hin meno on­nis­tui, ja vuo­sien saa­tos­sa heil­le on siu­nat­tu per­het­tä. Nyt var­si­nai­set työ­vuo­det ovat heil­lä­kin jo ta­ka­na­päin.

It­se olim­me mon­ta päi­vää epä­tie­toi­suu­des­sa, mi­ten sul­has­po­jal­le kävi, kun­nes tuli iloi­nen vies­ti, et­tä hy­vin­hän sii­nä kävi.

Tun­tuu, et­tä näis­sä­kin ta­pah­tu­mis­sa on ol­lut Tai­vaan Isän oh­jaus ja run­saas­ti en­ke­lei­tä mu­ka­na.