Pau­li Määt­tä

”Huo­no­kun­toi­nen mies ek­syi met­sään Äh­tä­ris­sä. Hän löy­tyi il­lal­la hy­vä­kun­toi­se­na.” Tätä sa­no­ma­leh­ti Il­kan ot­sik­koa luon­non ter­veys­vai­ku­tuk­sis­ta käy­tin mot­to­na, kun työ­u­ra­ni vii­mei­si­nä vuo­si­na sain toi­mia ret­ki­toh­to­rin roo­lis­sa eri­lai­sis­sa ti­lai­suuk­sis­sa. Lää­kä­rin­tak­ki yl­lä ja re­sep­ti­vih­ko kou­ras­sa hou­kut­te­lin ih­mi­siä luon­toon. Kai­kil­le yri­tet­tiin rää­tä­löi­dä oma mie­lui­nen tapa.

Tut­ki­mus­ten mu­kaan luon­non ter­veys­vai­ku­tuk­set ovat kiis­tat­to­mat. Esi­mer­kik­si ve­ren­pai­ne las­kee ja stres­si vä­he­nee. Vai­ku­tuk­set al­ka­vat jo ai­van pie­nes­tä. Jo kau­niin luon­to­ku­van kat­se­lul­la on po­si­tii­vi­sia vai­ku­tuk­sia. Vai­ku­tus li­sään­tyy, jos ik­ku­nas­ta avau­tuu kau­nis mai­se­ma. Ja sit­ten, kun läh­de­tään it­se luon­toon; en­sin pi­hal­le, sit­ten lä­hi­luon­toon ja lo­pul­ta pää­dy­tään eri­lai­siin luon­to­koh­tei­siin. Vält­tä­mät­tä ei tar­vit­se pon­nis­tel­la hiki ha­tus­sa, ja jo 20 mi­nuut­tia luon­nos­sa voi riit­tää.

Meil­lä on mah­ta­va maa naut­tia luon­nos­ta. Met­siä, niit­ty­jä, jär­viä, jo­kia, pu­ro­ja, soi­ta ja kuk­ku­loi­ta on lä­hes jo­kai­sen ulot­tu­vil­la. Jo­ka­mie­he­noi­keu­del­la voim­me liik­kua luon­nos­sa va­paas­ti. Suo­mes­ta löy­tyy tu­han­sia ki­lo­met­re­jä eri­lai­sia reit­te­jä ja sa­to­ja tau­ko­paik­ko­ja. Meil­lä on nel­jä vuo­de­nai­kaa. Sama paik­ka tun­tuu ihan eri­lai­sel­ta tal­ven pak­ka­sil­la ja ke­sän hel­teil­lä. Luon­nos­sa liik­ku­mi­seen ja tark­kai­luun voi yh­dis­tää hyö­ty­nä­kö­koh­tia ku­ten mar­jas­tus­ta, sie­nes­tys­tä, ka­las­tus­ta tai met­säs­tys­tä. Luon­to­ku­via voi nap­sia ny­ky­ään ra­jat­to­mas­ti, kun fil­mi ei enää lopu kes­ken.

Ter­veys­kes­kuk­sis­ta ei tai­da vie­lä saa­da luon­to­re­sep­te­jä. Sen­kin ai­ka voi tul­la. Ja­pa­nis­sa, jos­sa luon­to ei var­maan­kaan ole yh­tä hel­pos­ti jo­kai­sen saa­ta­vil­la, on tätä tar­koi­tus­ta var­ten omia met­si­köi­tä. Sin­ne lää­kä­ri voi mää­rä­tä vie­rai­le­maan vaik­ka vii­si ker­taa vii­kos­sa ja vii­py­mään ai­na­kin puo­li tun­tia ker­ral­la.

Kun li­sä­tään vauh­tia, luon­toi­lu muut­tuu lii­kun­nak­si. Luon­non mo­net myön­tei­set vai­ku­tuk­set säi­ly­vät, vaik­ka mie­len­kiin­to koh­dis­tuu­kin enem­män omaan ke­hoon ja sen suo­ri­tus­ky­kyyn. Suo­ri­tus­paik­ka­vaa­ti­muk­set kas­va­vat: jos suo­ri­tuk­set ta­pah­tu­vat sa­moil­la pai­koil­la, mie­len­kiin­to kat­sel­la ym­pä­ril­leen eh­kä vä­he­nee. Mut­ta sää­tä em­me pää­se pa­koon, on liik­ku­mi­sem­me mo­tii­vi mikä ta­han­sa.

Si­sä­lii­kun­nas­sa mai­se­mat ei­vät vaih­du, mut­ta sii­nä luon­non vai­ku­tuk­set voi kor­va­ta so­si­aa­li­nen kans­sa­käy­mi­nen. Näin eri­tyi­ses­ti, kun pe­la­taan eri­lai­sia pe­le­jä. Huo­no­ja puo­lia on vai­kea näh­dä, jos vain py­sy­tään eh­jä­nä, pe­liä ei ote­ta lii­an to­sis­saan ei­kä ku­kaan jää ul­ko­puo­lel­le.

Kun li­sä­tään edel­leen vauh­tia, pääs­tään kil­paur­hei­luun. Ti­lan­ne muut­tuu pal­jon mo­ni­säi­kei­sem­mäk­si. Suo­ri­tus tu­lee kes­ki­öön. Enää ei ole ai­kaa mai­se­mien ihas­te­luun. Voit­ta­ja on pal­vot­tu san­ka­ri. Jos hä­vi­ät sen­tin tai se­kun­nin, olet pelk­kä luu­se­ri. Voit­to­jen saa­vut­ta­mi­seen on uh­rat­ta­va vuo­sia. Usein kaik­ki kei­no­ja käy­te­tään niin val­ti­ol­li­sel­la ta­sol­la kuin yk­si­lö­ta­sol­la­kin. Eri­lai­sia ki­so­ja var­ten ra­ken­ne­taan jär­jet­tö­män kal­lii­ta ra­ken­nel­mia, jot­ka saat­ta­vat jää­dä sa­man tien pois käy­tös­tä.

En tie­dä, mil­lai­sek­si olym­pi­a­ki­so­jen isä Pier­re de Cou­bert ha­lu­si ur­hei­lun tu­le­van. Hän oli näh­nyt, mi­ten so­dan kau­hut vai­kut­ta­vat ih­mi­siin. Oli­si kek­sit­tä­vä pa­rem­pi tapa, mil­lä kan­sa­kun­nat voi­si­vat kil­pail­la pa­rem­muu­des­taan. An­tii­kin ajoil­ta löy­tyi esi­merk­ki. To­sin sil­loin­kin voit­to oli tär­keä ja hä­vi­ä­jäl­le kävi huo­nos­ti. Eh­kä Cou­bert ajat­te­li hie­man leik­ki­mie­li­sem­piä ki­so­ja. Oli­han en­sim­mäis­ten ki­so­jen la­jei­na muun mu­as­sa ru­no­jen kir­joit­ta­mi­nen.

Kil­pai­lun­ha­lu on meis­sä ih­mi­sis­sä si­sään­kir­joi­tet­tu­na. Ei tar­vit­se kuin pin­taa raa­pais­ta, niin se tu­lee esiin. Ker­ran kek­sit­tiin Ou­lun seu­dul­la to­del­la hie­no idea: leik­ki­mie­li­set seu­ra­kun­tien vä­li­set vies­ti­hiih­to­kil­pai­lut yh­teis­vas­tuun hy­väk­si. Piis­pa Rim­pi­läi­nen am­pui läh­tö­lau­kauk­sen. Muis­tan vie­lä­kin, kuin­ka eri­tyi­ses­ti lu­mi­jo­ki­set oli­vat va­rus­tau­tu­neet kil­pai­luun van­ho­ja pe­rin­tei­tä kun­ni­oit­ta­en. Heil­lä oli van­hat suk­set, jois­sa oli van­ha­nai­kai­set si­teet. Mie­hil­lä oli asui­na sar­ka­ta­kit ja nai­sil­la pit­kät ha­meet. Mut­ta ei men­nyt kuin vuo­si tai kak­si, kun kil­pai­lus­ta tuli to­ti­nen kamp­pai­lu. Jouk­ku­ei­siin haa­lit­tiin kil­pa­hiih­tä­jiä tai ai­na­kin ko­via ur­hei­li­joi­ta. Sii­nä vai­hees­sa pu­to­sin jouk­ku­ees­tam­me, vaik­ka suk­sis­sa ei ol­lut vi­kaa. Ne ni­mit­täin oli voi­del­lut naa­pu­ri, joka kävi voi­te­le­mas­sa kil­pa­hiih­tä­jien suk­sia myös olym­pi­a­lai­sis­sa.