Pauli Määttä
Euroopassa on nyt käyty sotaa vuoden ajan. Kukaan ei tiedä lopputulosta, mutta joka päivä sota aiheuttaa uutta kärsimystä. Kouluja, sairaaloita ja koteja ammutaan hajalle. Monet menettävät henkensä, osa vammautuu vakavasti. Myös ihmismielelle syntyy vammoja.
Kautta aikojen on aina sodittu. Liekö ihmiskunnan historiassa ollut hetkeä, jolloin ei olisi ollut sotia. Jo Vanha Testamentti on hyvin sotaisa kirja. Menetelmät vain julmuuksien toteuttamiseen ovat kehittyneet teknologian edistymisen myötä. Nyt ei sodan kohdemaassa kukaan ole turvassa, vaikka itse rintamalinja olisi satojen kilometrien päässä.
Varmaan sata vuotta on jo ajateltu, että ihminen on kehittynyt. Ei enää sotaa, ainakaan Euroopassa. Kerta toisensa jälkeen on petytty. Viimeksi sodittiin Balkanilla 1990-luvulla. Sen julmuudet eivät ehkä koskettaneet niin paljon. Helposti ajatteli, että se on joku Jugoslavian hajoamiseen liittyvä sisäinen juttu. Nytkään juuri kukaan ei osannut kuvitella, että sota syttyy. Kuviteltiin, että kauppaa käymällä ja yhteistyötä tekemällä edistetään rauhaa. Näyttää siltä, että Venäjälläkin hyökkäys oli vain harvojen henkilöiden tiedossa.
Sodan jo sytyttyä julkisuuteen on tullut kirjoja ja selvityksiä, joiden mukaan sota on ollut systemaattisen kehityksen tulos. Jo 20 vuotta on valmistauduttu tilanteeseen, että Neuvostoliiton hajoamisen myötä menetetyt alueet ja vaikutusvalta pyritään palauttamaan. Päämäärälle on alistettu kaikki yhteiskunnan sektorit, kuten oikeuslaitos, puolueet, kirkko, urheilu, media, koululaitos sekä talouselämä. Suuria summia on käytetty myös yhteiskuntajärjestysten horjuttamiseen muissa maissa.
Tämäkin sota aikanaan loppuu. Sodan tuhoja aletaan korjata. Todennäköisesti korjaamiseen saadaan apua maailmanlaajuisesti. Mutta mitä tapahtuu ihmismielelle? Kuinka kauan menee mielen vammojen korjautumiseen? Tulee mieleen tilanne Suomessa sotien jälkeen. Kansakunta nousi nopeasti jaloilleen. Oli vahva usko tulevaisuuteen. Kotiseutunsa menettäneille osoitettiin uudet asuinsijat. Mutta monet kantoivat sodan taakkaa sisimmässään vuosien, ehkä koko loppuelämänsä ajan. Esimerkiksi vanhemmat työkaverit ovat kertoneet, kuinka silloiset esimiehet saattoivat olla hyvin hermoherkkiä. Nyt heitä on helppo ymmärtää.
Sodassa varsinkin etulinjassa joutuu tappelemaan henkensä edestä. Antti Tuurin kirjassa Rukajärven tiellä, eräs sotilas kertoo, kuinka heidän öiselle nuotiolleen ryömi sääreen haavoittunut vihollissotilas. Sotilas paikattiin ja hän istui nuotiolla muiden joukossa. Aamulla alikersantti ampui hänet siihen paikkaan. Eikä se tuntunut miltään. Sotilas ihmetteli mihin kaikkeen ihminen voi tottua.
Monet jatkoivat sotaansa pitkään painajaisuniensa kautta. En ihmettele sitä yhtään. Pääsin kerran sukumatkalla tutustumaan Taipaleenjoen taistelukenttään. Juoksuhaudat ja piikkilankaesteiden jäänteet olivat vielä hyvin nähtävissä. Kotona tein sen virheen, että saman tien luin kirjan Taipaleenjoen taisteluista. Seuraavina öinä unessa vihollinen vyöryi yhä uudestaan ja uudestaan Taipaleenjoen ylitse. Taisin herätä siihen, kun vaimo kysyi, että mitä sinä huudat. Ei siis ihme, että kauhut tulivat niiden uniin, jotka olivat oikeasti olleet paikan päällä. Sotien jälkeen ilmestyi valtavasti erilaista sotakirjallisuutta. Itsekin luin niitä melkoiset kasat. Ehkä se oli eräänlaista kansakunnan surutyötä.
Sotaan liittyy myös toinen henkilökohtainen näkökulma. Lapsuudessa maailma loppui noin 30 kilometrin päähän. Sen takana ei ollut mitään. Oli vain vanhempien ihmisten kertomukset, millaisia maisemia siellä on. Työurani alkuaiheessa tein metsätalouden arviointia rajan pinnassa oleville valtion maille. Liikuin yksin. Vain yhtenä päivänä minulle laitettiin rajavartiosta saattomies. Taisi syke nousta, kun astelin suota pitkin suoraan itää kohti. Mistään ei voinut päätellä missä raja on. Piti vain luottaa karttaan ja ilmakuvaan. Ja sieltä lopulta aina löytyi rajalinja ja rajapolku.
Monet kiipesivät Kuusamossa Saunavaaralle. Sieltä levittäytyi eteen rajan takaa Paanajärvi. Siellä se oli, mutta sinne ei ollut asiaa. Raja sitten avautui ja pääsin tekemään yhteistyötä rajan yli. Venäläiset kertoivat, kuinka he olivat soudelleet Paanajärvellä. Lännessä näkyi Suomi, mutta sinne ei ole mitään asiaa.
Sain olla käynnistämässä Oulangan ja Paanajärven kansallispuistojen välistä yhteistyötä. Rajan takaa löytyi ihmisiä ja mitä erilaisimpia elämänkohtaloita. Ehkä yksi piirre kuitenkin erotti. Meillä on toisiin ihmisiin perusluottamus, jonka voi kyllä menettää. Naapurin puolella tilanne oli päinvastainen: luottamus pitää ansaita.
Luottamusta syntyikin: kun Paanajärven kansallispuisto täytti 10 vuotta, puiston ensimmäinen puistonjohtaja otti minut ja työkaverini karhumaiseen syleilyyn ja sanoi: ”Me teimme sen”. Kerran pääsin suoraan vanhaa tietä Paanajärvelle. Puistonjohtaja oli rajalla vastassa. Rajaviivalla pidettiin leikkimielinen kädenvääntökisa. Sentään ei painiksi pantu.
Olin saanut kutsun venäläisten lasten ekologian leirille kansallispuistoon. Siellä kirjoittelin iltanuotiolla juttuja lasten ystäväkirjoihin. Kun seilattiin pitkin Paanajärveä, en voinut olla sanomatta: "Minä taidan olla muuten ainoa, jonka juuret ovat tällä järvellä."
Nyt nuo ovat vain haalistuvia muistoja. Onko raja taas kiinni? Oliko tämä 30 vuoden suojasää vain väliaikainen tila? Jatkuuko maailma itään vain muistoissa? Siellä on Paanajärvi ja Nuorunen. Sinne ei taida enää koskaan olla asiaa.
Sain joululahjaksi kirjan, jossa kerrotaan Viron miehityksen ajasta. Ei voi kuin panna kädet ristiin ja kiittää varjeluksesta, että meidän kohtalomme oli toinen. Kyllin ei voi kiittää myöskään edellisiä sukupolvia, jotka antoivat kaikkensa, jotkut henkensä, itsenäisen isänmaan puolesta.
Niilo Rauhala on kirjoittanut hymnin Puolustusvoimille. Sen sanat ovat hyvin ajankohtaiset. Sanat sopivat myös Ukrainan kansalle. Voimme auttaa heitä erilaisten järjestöjen kautta, mutta ennen kaikkea rukoilla varjelusta ja rauhaa.
Kiitos nouskoon keskeltämme,
kiitos Kaikkivaltiaan!
Suojaansa sulkee hän elämämme,
rakkaimman synnyinmaan.
Aikojen halki uupumaton
Herra auttajamme on.
Herra, vaiheet tunnet maamme,
anna toivo, luottamus.
Sinulta turvan päiviimme saamme,
työhön suo siunaus.
Vapaana maamme säilyä suo,
sovun henki meihin luo.
Rauhaa kaipaa maailmamme,
anna rauha yhteinen,
Siunaa, oi Herra myös kotejamme,
armo suo Kristuksen.
Haltuusi jäämme näin rukoillen,
rakkauteesi turvaten.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys