Pau­li Määt­tä

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten työ­ka­ve­ri soit­ti. Hän ker­toi ol­leen­sa mö­kil­lään ho­tel­li hel­po­tuk­ses­sa. Sin­ne oli tuo­tu viih­dyk­keek­si van­ho­ja nais­ten­leh­tiä. Yk­si kir­joi­tus oli pis­tä­nyt sil­mään. On­ko se si­nun te­ke­mä? Ja oli­han se. Sa­mai­nen leh­ti tuli vas­taan, kun jo­kin ai­ka sit­ten yri­tim­me pie­nen­tää kaap­pei­hin ker­ty­nei­tä leh­ti­pi­no­ja. Leh­ti oli Ko­din ku­va­leh­ti vuo­del­ta 2008. Sii­nä jul­kais­tiin kir­joi­tus­kil­pai­lus­sa pal­kit­tu­ja kir­joi­tuk­sia ai­hees­ta: ”Nai­nen jota ra­kas­tan”. Kil­pai­lun toi­nen sija toi pal­kin­to­na riip­pu­kei­nun, joka on jo tain­nut ha­jo­ta tai ai­na­kin hä­vi­tä.

Kir­joi­tuk­sen pe­rus­teel­la elä­mä tun­tui mel­ko val­miil­ta. Oli talo, oli työ­tä. Osa lap­sis­ta oli jo muut­ta­nut pois. Ai­van pie­niä ei enää ol­lut. Yk­si iso ajal­li­nen haa­ve oli. Jos sai­sim­me jos­kus ke­sä­pai­kan. Ja kas kum­maa, ke­sä­paik­ka to­teu­tui jo seu­raa­va­na vuon­na mel­kein sel­lai­se­na kuin kir­joi­tuk­ses­sa haa­veil­tiin.

Elä­mä tun­tui ko­toi­sal­ta toi­me­li­aan puo­li­son rin­nal­la. Muu­ta­ma ki­pu­koh­ta­kin mai­nit­tiin. Sa­moi­hin asi­oi­hin tör­mä­tään yhä edel­leen, vaik­ka vuo­sien var­rel­la on tul­lut lu­et­tua sy­li­kau­pal­la eri­lai­sia elä­män­tai­to-op­pai­ta, mi­ten tul­laan pa­rem­mak­si ih­mi­sek­si. On­nek­si evan­ke­liu­min voi­mal­la on saa­tu aloit­taa ai­na uu­des­taan puh­taal­ta pöy­däl­tä.

Jo­kai­sel­ta, jol­le Tai­vaan Isä on lah­joit­ta­nut puo­li­son, löy­tyy ta­ri­na mis­tä ja mi­ten kaik­ki al­koi. Mi­ten vak­ka ja kan­si löy­si­vät toi­sen­sa. Meil­lä kes­kei­ses­sä roo­lis­sa oli tas­ku­las­kin Te­xas Inst­ru­ments TI 50. Se oli sen ajan tas­ku­las­kin­ten, jos ei ai­van Lam­borg­hi­ni, niin ai­na­kin Mer­su. Olin kuul­lut, et­tä opis­ke­li­ja­ky­läs­sä naa­pu­ri­ker­ros­ta­los­sa asu­val­la si­sa­rel­la oli­si sel­lai­nen. Tent­tiin oli­si hyvä men­nä kun­non las­ki­men kans­sa. On­nis­tui­si­ko lai­naa­mi­nen? Kyl­lä on­nis­tuu. Kun sit­ten me­nin ha­ke­maan las­kin­ta, yl­lä­tys oli mel­koi­nen. Pöy­tään oli ka­tet­tu juh­la-ate­ria. Kun tämä vie­lä tois­tui pari kol­me ker­taa, al­koi­vat bus­si­vuo­rot­kin sat­tua yh­teen esi­mer­kik­si seu­rois­ta pa­la­tes­sa.

Juh­la-ate­ri­at oli­vat mel­koi­nen kont­ras­ti omaan ruo­ka­kult­tuu­rii­ni: Läm­mi­tin kat­ti­las­sa vet­tä. Kuu­man ve­den pääl­le mak­sa­laa­tik­ko­ra­sia hau­tu­maan. Kun se oli läm­men­nyt, söin ruo­an suo­raan ra­si­as­ta haa­ru­kal­la tai lu­si­kal­la. Ruo­ka oli hy­vää ja ra­vit­se­vaa, ja sitä oli riit­tä­väs­ti. Tis­ki­ä­kin tuli vain lu­sik­ka tai haa­ruk­ka. Mut­ta kiel­tä­mät­tä hie­man yk­si­toik­kois­ta pi­tem­män pääl­le.

Yh­tei­nen elä­mäm­me al­koi Rau­ti­on kir­kos­ta. En­sim­mäi­nen yh­tei­nen han­kin­ta oli keit­ti­ö­jak­ka­ra opis­ke­li­ja-asun­non keit­ti­öön. Elä­mä läh­ti sol­ju­maan. Saa­tiin am­ma­tit, muu­tet­tiin pari ker­taa, lap­sia syn­tyi.

Jos­sain vai­hees­sa elä­mä tun­tui ko­vin täy­del­tä. Va­li­tin ker­ran erääl­le vel­jel­le, et­tä tämä to­hi­na ei lopu kos­kaan. Hän sa­noi, et­tä vuo­det vie­ri­vät no­pe­as­ti. Heil­lä oli ol­lut suu­ri per­he. En tar­kal­leen muis­ta, oli­ko hä­nen lap­sis­taan sil­loin enää ku­kaan ko­to­na. Ajat­te­lin, et­tä saa­han sitä pu­hua. Mut­ta tot­ta se oli. Yh­des­sä vai­hees­sa kai­kil­le oli tar­jo­ta omat huo­neet. Ei men­nyt kuin muu­ta­ma vuo­si, niin talo oli tyh­jen­ty­nyt. Taas ol­tiin kah­des­taan. Seu­raa­va su­ku­pol­vi on nyt sa­man­lais­ten asi­oi­den edes­sä. Haas­teet ei­vät ole ai­na­kaan vä­hen­ty­neet.

Jos­kus saa­te­taan is­tua kynt­ti­läil­lal­li­sel­le. Nyt mo­lem­pien eteen tee­ku­pin ja syö­mis­ten li­säk­si on il­mes­ty­nyt do­se­tit. Vuo­sien mit­taan nii­den si­säl­tö näyt­tää ai­na vaan kas­va­van.

Jo­kin ai­ka sit­ten ol­tiin avi­o­puo­li­soil­las­sa. Lä­hes kaik­ki muut eli­vät tuo­ta pik­ku­lap­si­vai­het­ta ja elä­män ruuh­ka­vuo­sia. Joku hok­sa­si ky­syä, mil­lais­ta elä­mä on sil­loin, kun on ol­tu nai­mi­sis­sa yli 40 vuot­ta. No, mi­nä­pä ker­ron. Puo­li­so is­tuu le­po­tuo­lis­sa ja ku­too mi­nul­le vil­la­pai­taa. Lai­tan tak­kaan tu­len, jot­ta ja­lat py­syi­si­vät läm­pi­mi­nä. Kan­nan ruo­kaa, kah­via ja suk­laa­ta neu­lo­jal­le. Näin pui­kot voi­vat hei­lua kes­key­ty­mät­tä. Kuu­los­taa sees­tei­sel­tä, oli ylei­nen kom­ment­ti.