Pau­li Määt­tä

Kesä on tul­lut. Au­rin­ko kier­tää kor­ke­al­la tai­vaal­la. Päi­vät ovat pit­kiä. Yöt ovat ly­hyi­tä, läm­pi­miä ja va­loi­sia. Lep­peä ke­sä­tuu­li hy­väi­lee pos­kia. Lai­neet huuh­te­le­vat ran­to­ja. Us­va las­keu­tuu lam­men pin­taan. Pu­rot so­li­se­vat ja kos­ket ko­hi­se­vat. Il­ta­rus­ko vär­jää jär­ven se­län pu­nai­sek­si. Ka­lat hy­päh­te­le­vät ja jät­tä­vät laa­je­ne­via ren­kai­ta tyy­neen ve­den­pin­taan. Si­ni­sor­sat sou­ta­vat kais­li­kos­sa. Käki kuk­kuu kuu­si­kos­sa. Lin­tu­jen lau­lu kuu­luu kaik­ki­al­la. Pääs­ky­set kir­mai­le­vat tai­vaal­la. Nii­tyt ja pel­lot tuok­su­vat sa­teen jäl­jil­tä. Kau­kaa kuu­luu uk­ko­sen jy­ri­nää. Ku­kat nou­se­vat maas­ta. Hyön­tei­set kier­tä­vät ku­kas­ta kuk­kaan. Muu­ra­hai­set ah­ke­roi­vat pe­sän­te­os­sa.

Ke­sän tul­les­sa mo­net meis­tä odot­ta­vat Su­vi­seu­ro­ja ja mui­ta iso­ja seu­ro­ja. Saam­me kuul­la Sa­naa, lau­laa yh­des­sä ja ta­va­ta mat­ka­ys­tä­viä. Eteen saat­taa put­kah­taa van­ha tut­tu, jota em­me ole näh­neet vuo­si­kau­siin, eh­kä vuo­si­kym­me­niin. Kesä on juh­lien ai­kaa: On val­mis­tu­jai­sia, kas­te- ja rip­pi­juh­lia. Voi ol­la kih­la­jai­sia ja hää­juh­lia.

Kesä on täs­mäl­leen yh­tä pit­kä kuin muut­kin vuo­de­na­jat, kol­me kuu­kaut­ta. Kou­lus­sa ja työs­sä ole­vil­le kesä tai ai­na­kin osa sii­tä on lo­maa. Ar­ki­ru­tii­nit saa heit­tää het­kek­si pois. Elä­ke­läi­sel­lä muu­tos ei ole yh­tä suu­ri, kun ke­sä­lo­maa ei enää ole. Lap­suu­des­ta muis­tan, kuin­ka kou­lus­sa lau­let­tu Su­vi­vir­si sai sy­dä­men pomp­pi­maan ilos­ta. Se oli merk­ki sii­tä, et­tä kou­lu­vuo­si on ta­ka­na ja kesä tu­los­sa. Jo­ten­kin tun­tuu, et­tä lap­se­na ja nuo­re­na kol­me kuu­kaut­ta oli pal­jon pi­dem­pi ai­ka kuin nyt.

Mo­nes­sa pai­kas­sa maa­pal­loa vuo­de­na­jat erot­taa lä­hin­nä sii­tä, sa­taa­ko vai on­ko kui­va kau­si. Meil­le Suo­mes­sa on an­net­tu nel­jä toi­sis­taan poik­ke­a­vaa vuo­de­nai­kaa. Luon­to he­räi­lee ke­vääl­lä ja puh­ke­aa ku­kois­tuk­seen ke­säl­lä. Syk­syl­lä luon­to taas sa­don­kor­juun jäl­keen vai­puu tal­vi­hor­rok­seen odot­ta­maan uut­ta ke­sää. Olen ai­na ih­me­tel­lyt sitä, mik­si muut­to­lin­nut pa­laa­vat yhä uu­des­taan tän­ne mei­dän ilok­sem­me muu­ta­mak­si vii­kok­si. Muut­to­mat­kat voi­vat ol­la kä­sit­tä­mät­tö­män pit­kiä.

Ke­sät ei­vät ole vel­jek­siä. Mil­loin on vii­le­ä­tä, mil­loin lii­an­kin kuu­maa. Jos­kus tuu­lee pe­lot­ta­vas­ti tai sa­taa. Vä­lil­lä kui­vuus val­lit­see. Sääs­kien inis­tes­sä ym­pä­ril­lä ja paar­man pu­re­mas­ta tai am­pi­ai­sen pis­tos­ta toi­pu­es­sa ei ai­na jak­sa iloi­ta nii­den mer­ki­tyk­ses­tä eko­sys­tee­mis­sä. Uu­den tu­lok­kaan, pun­kin, mer­ki­tyk­ses­tä en ole niin­kään var­ma.

Kun kesä lä­hes­tyy, al­kaa mie­les­sä välk­kyä sa­toa pur­su­a­va puu­tar­ha ja kas­vi­maa. Pi­tää hank­kia sie­me­niä, tai­mia, mul­taa ja lan­noit­tei­ta. Ei muu­ta kuin toi­mek­si. Ke­vääl­lä ja al­ku­ke­säs­tä in­to on kova. Usein käy kyl­lä niin, et­tä ke­sän mit­taan in­to al­kaa vä­hi­tel­len hii­pua. Jos­tain kum­man syys­tä rik­ka­ruo­hot tun­tu­vat löy­tä­vän eri­tyi­ses­ti mei­dän mail­le. Voi myös käy­dä niin, et­tä kun olem­me ko­to­na, mö­kin vil­je­lyk­set kär­si­vät ja taas päin­vas­toin. Puu­tar­ha on­nis­tu­mi­si­neen ja pet­ty­myk­si­neen an­taa elä­mään si­säl­töä. On­han jo Py­häs­sä kir­jas­sa­kin sa­not­tu, et­tä is­tu­ta ome­na­puu, vaik­ka tie­täi­sit huo­men­na tu­le­van maa­il­man­lo­pun. Ko­ti­puu­tar­hu­rin hom­ma on sii­tä kii­tol­lis­ta, et­tei toi­meen­tu­lo ole sii­tä kiin­ni.

Ka­la­ve­sil­lä, mar­ja­met­sis­sä ja soil­la liik­ku­mi­nen on to­del­la ter­veys­lii­kun­taa ja hyö­ty­lii­kun­taa sa­mal­la ker­taa. Mie­li vir­kis­tyy, ja tal­vi­va­ras­to­ja ker­tyy. Mo­nel­le hil­lat ovat in­to­hi­mon läh­de. Saa­te­taan teh­dä pit­ki­ä­kin mat­ko­ja mar­jo­jen pe­rään. Mut­ta kun pa­kas­ti­mes­ta löy­tyy hil­la­ra­sia, tu­lee heti mie­leen, kuin­ka ison työn ta­ka­na sen poi­mi­mi­nen on ol­lut. Tai mi­ten lumi ja hal­la on eh­kä pi­lan­nut tä­män vuo­den sa­don. Ras­kin­ko syö­dä vai lai­tan­ko ta­kai­sin pa­kas­ti­meen?

Jos­kus mie­tin, on­ko ke­sään ase­tet­tu lii­kaa odo­tuk­sia. Voi­si­ko jos­kus vain ol­la? Pie­ni tyl­sis­ty­mi­nen­kään ei hait­taa. Se­hän on luo­vuu­den läh­de. Mo­nes­ti olen suun­ni­tel­lut, et­tä vain is­tun ja kuun­te­len lin­tu­jen lau­lua. Kun jos­kus olen is­tah­ta­nut, olen pian al­ka­nut miet­tiä, et­tä mi­kä­hän se tuo­kin lin­tu oi­kein on. Nyt sii­hen­kin on­gel­maan on kek­sit­ty rat­kai­su. Kän­nyk­kä vain au­ki, ja niin lin­tu­jen tun­nis­tu­soh­jel­ma ker­too, mitä lin­tu­ja on ää­nes­sä ja näyt­tää ku­vat­kin. Tuo­kaan oh­jel­ma ei tai­da sil­ti ol­la ihan täy­del­li­nen. Kun naa­pu­rin leh­mä am­mui pel­lol­la, oh­jel­ma tun­nis­ti sar­vi­pöl­lön.

Tämä kesä al­koi vi­lui­sis­sa mer­keis­sä. Me­nim­me mö­kil­le nur­mik­koa leik­kaa­maan. Se­hän on­nis­tui, kun löy­tyi ruk­ka­set kä­teen ja pilk­ki­haa­la­rit pääl­le.

Joka ta­pauk­ses­sa: kesä on nyt. Nau­ti­taan täs­tä het­kes­tä. Su­vi­vir­res­sä on pal­jon olen­nais­ta ke­säs­tä hen­gel­li­ses­sä ja ajal­li­ses­sa mie­les­sä. Su­vi­vir­ren vii­mei­ses­sä sä­keis­tös­sä lau­lam­me:

Maan, me­ren an­na kan­taa run­saas­ti lah­jo­jas,

tar­peem­me meil­le an­taa sun siu­nauk­ses­tas.

Suo su­loi­suut­ta mais­taa myös sie­lun sa­nas­sas,

ain ar­mos sil­le pais­taa, niin on se au­tu­as.

(VK 571:6)