Pau­li Määt­tä

Po­jan­poi­ka aloit­ti kou­lu­tien­sä ne­li­vuo­ti­aa­na. Oli sii­nä van­hem­mil­la ja vä­hän iso­van­hem­mil­la­kin jän­ni­tet­tä­vää, mi­ten esi­kou­lun päi­vät al­ka­vat su­ju­maan. Il­mei­ses­ti kaik­ki läh­ti me­ne­mään ihan hy­vin. Ka­ve­rei­ta al­koi löy­tyä. En­sim­mäi­nen pet­ty­mys oli, kun al­ku­päi­vien ko­mea ti­la­tak­si vaih­tui ai­van ta­val­li­seen au­toon. Ilo­nai­hee­na oli­vat äi­din ja mum­mon kirp­pu­to­ril­ta löy­tä­mät lenk­ka­rit. Ne osoit­tau­tui­vat toi­sek­si no­peim­mik­si koko po­ru­kas­sa.

En tar­kal­leen tie­dä, mi­ten esi­kou­lu­lai­sen päi­vät ku­lu­vat, mut­ta pal­jon on ta­pah­tu­nut sii­tä, kun Ju­ko­lan vel­jek­set oli­vat luk­ka­rin kou­lus­sa. Luk­ka­ril­la oli­vat käy­tös­sä sen ajan ope­tus­me­to­dit. Kun osa vel­jek­sis­tä ei oi­kein pääs­syt A:sta eteen­päin, luk­ka­ri ot­ti ko­vat kei­not käyt­töön. Kaik­ki sai­vat tuk­ka­pöl­lyä, eh­kä lu­kuun ot­ta­mat­ta Ee­roa, joka osa­si jo ta­va­ta. Vel­jek­siä pi­det­tiin nä­läs­sä, jot­ta op­pi­mis­mo­ti­vaa­tio pa­ra­ni­si. Ei­pä ih­me, et­tä he lo­pul­ta rik­koi­vat ik­ku­nan ja pa­ke­ni­vat sen kaut­ta op­pi­mi­sym­pä­ris­tös­tään.

Omien van­hem­pie­ni lap­suu­des­sa kier­to­kou­lus­ta siir­ryt­tiin kan­sa­kou­luun. Lu­ku­tai­to, jota voi pi­tää kai­ken op­pi­mi­sen pe­rus­ta­na, oli jo lä­hes kaik­kien hal­lus­sa. Mut­ta var­sin­kaan sota-ajan lap­sil­la ja nuo­ril­la ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta jat­ko-opin­toi­hin. Oli tyy­dyt­tä­vä sii­hen, mitä elä­mä opet­ti. Omil­le lap­sil­leen mo­net heis­tä pyr­ki­vät tar­jo­a­maan mah­dol­li­suu­den käy­dä kou­lua pi­tem­pään­kin. Sa­mal­la lap­sis­sa to­teu­tui­si­vat myös hei­dän omat, to­teu­tu­mat­ta jää­neet opis­ke­lu­haa­veen­sa.

It­se olen saa­nut elää opis­ke­lu­jen suh­teen on­nel­lis­ten täh­tien al­la. Pie­ni ja tur­val­li­nen kan­sa­kou­lu oli koh­tuul­li­sen mat­kan pääs­sä. Kun­nal­li­nen kes­ki­kou­lu mah­dol­lis­ti vä­hä­va­rais­ten­kin van­hem­pien las­ten kou­lun­käyn­nin. Lu­ki­on pys­tyin käy­mään ko­toa kä­sin. Sil­loin syr­jä­seu­dul­le­kin lii­ken­nöi lin­ja- ja pos­ti­au­to­ja mon­ta ker­taa päi­väs­sä. Jat­ko-opin­not taas hoi­tui­vat, kos­ka oli ke­hi­tet­ty opin­to­lai­na­jär­jes­tel­mä. Opin­nois­sa­ni oli pal­ka­ton­ta ke­sä­har­joit­te­lua, jo­ten tie­naa­maan ei al­ku­vuo­si­na pääs­syt. Sel­vi­sin lai­nal­la mel­kein koko vuo­den. Ke­säl­lä jou­tui kyl­lä pyy­tä­mään ko­toa pien­tä avus­tus­ta, en­nen kuin pää­si nos­ta­maan seu­raa­vaa lai­na­e­rää.

Olen jäl­keen­päin ih­me­tel­lyt, mi­ten opet­ta­jat sel­vi­si­vät kes­ki­kou­lus­sa. Luo­kas­sa oli 40 op­pi­las­ta, ei­kä mis­tään kou­lun­käyn­ti­a­vus­ta­jis­ta tai muis­ta li­sä­hen­ki­löis­tä ol­tu kuul­tu­kaan. Eh­kä joil­la­kin so­dan ka­rai­se­mil­la opet­ta­jil­la oli tuol­loin hie­man "luk­ka­rin el­kei­tä". Ruot­si­no­pet­ta­ja oli hy­vin pie­ni­ko­koi­nen. Kun hän tuli luok­kaan, kaik­kien piti jää­dä sei­so­maan. Opet­ta­ja al­koi jär­jes­tyk­ses­sä ky­sel­lä läk­sy­jä. Jos osa­sit vas­ta­ta, sait is­tua. Jos et, jou­duit sei­so­maan niin mon­ta kier­ros­ta, et­tä oi­kea vas­taus lo­pul­ta löy­tyi. Sii­nä­hän se iso osa tun­nis­ta ku­lui, sei­so­es­sa.

Suo­mi on ol­lut op­pi­mi­sen ver­tai­luis­sa maa­il­man kär­ki­si­joil­la. Vii­me vuo­si­na tu­lok­set ovat kui­ten­kin hei­ken­ty­neet. En tie­dä, on­ko ym­pä­röi­väs­sä yh­teis­kun­nas­sa ta­pah­tu­nut muu­tok­sia, jot­ka hei­jas­tu­vat kou­luun. Vai on­ko it­se kou­luis­sa ta­pah­tu­nut jo­tain? Ai­na­kin van­has­ta pänt­täys­kult­tuu­ris­ta on il­mei­ses­ti pää­dyt­ty kaik­kia mah­dol­li­sia vi­rik­kei­tä tar­jo­a­viin vaih­te­le­viin op­pi­mi­sym­pä­ris­töi­hin. Osal­le tämä so­pii, mut­ta voi ol­la, et­tä mo­net kai­pai­si­vat tur­val­li­sem­paa ja rau­hal­li­sem­paa ym­pä­ris­töä. Toi­saal­ta, kun on seu­ran­nut erään lu­ki­on elä­mää, vä­li­tun­neil­la ei enää pot­ki­ta pal­loa tai las­ke­ta mä­keä. Nyt po­ruk­kaa lo­juu pit­kin käy­tä­viä kän­nyk­kä kou­ras­sa.

En­nen men­tiin kou­luun seit­se­män­vuo­ti­aa­na. En­sim­mäi­nen vuo­si ku­lui lu­ke­mi­sen op­pi­mi­ses­sa. Sii­tä huo­li­mat­ta opin­po­lul­la pääs­tiin pit­käl­le­kin. Nyt ai­na vain nuo­rem­mat lap­set aloit­ta­vat kou­lu­tien­sä esi­kou­lun kaut­ta. Tu­lee mie­leen ky­sy­mys, on­ko meil­lä kii­re jon­ne­kin. Us­koi­sin, et­tä kai­kil­le on iso­na te­ke­mis­tä. Tar­vi­taan kä­den­tai­to­jen osaa­jia ja tie­to­työ­tä te­ke­viä.

Jat­ku­va op­pi­mi­nen on päi­vän sana. Am­ma­tis­sa kuin am­ma­tis­sa työ­teh­tä­vät muut­tu­vat ja on opit­ta­va uu­sia tai­to­ja. Usein am­mat­ti­a­kin jou­tuu vaih­ta­maan; har­voin enää koko työ­u­ra ku­luu sa­mas­sa työs­sä. Op­pi­mi­seen tuo li­sä­ar­voa elä­män­ko­ke­mus, jota kart­tuu joka vuo­si. Usein uut­ta jou­tuu opet­te­le­maan sil­loin, kun omas­sa elä­mäs­sä vie­te­tään ruuh­ka­vuo­sia. Sii­nä riit­tää ajan­käy­tön suun­nit­te­luun haas­tei­ta.

Uut­ta voi op­pia ikään­ty­nee­nä­kin. Päi­vä­mie­hes­sä oli hie­no jut­tu uu­des­ta toh­to­ris­ta, joka väit­te­li 79-vuo­ti­aa­na – van­haa sa­non­taa mu­kail­len kan­sa­kou­lu­poh­jal­ta. Kaik­kien ei tar­vit­se täh­dä­tä toh­to­rin väi­tös­kir­jaan. Oli­si hie­noa, jos jo­kai­sel­la oli­si ikään­ty­nee­nä­kin joku ta­voi­te tai mie­len­kiin­non koh­de, joka tuo tyy­dy­tys­tä ja vaa­tii ai­na­kin jon­kin ver­ran ai­vo­työ­tä. Ai­vom­me ovat kä­sit­tä­mät­tö­män hie­not ja mo­ni­mut­kai­set. Ne ovat val­mii­ta omak­su­maan uu­sia asi­oi­ta vie­lä van­ha­na­kin.

Las­ten­lap­set ovat usein sil­mät sä­deh­tien ker­to­neet, et­tä heil­lä on kou­lus­sa tai päi­vä­hoi­dos­sa sen ja sen ni­mi­nen ka­ve­ri. Kuin­ka tär­ke­ää oli­si, et­tä jo­kai­sel­le löy­tyi­si ka­ve­ri, ai­na­kin yk­si. Ei­kä ke­tään kiu­sat­tai­si. Sii­tä voi jää­dä pa­ran­tu­mat­to­mat jäl­jet. Ai­kui­sil­la on suu­ri vas­tuu huo­ma­ta, jos joku jou­tuu kiu­saa­mi­sen koh­teek­si, ja puut­tua sii­hen jä­me­räs­ti. En tie­dä, on­ko kiu­saa­mi­nen uu­si il­miö. En juu­ri muis­ta ko­ke­nee­ni tai huo­man­nee­ni kiu­saa­mis­ta oma­na kou­lu­ai­ka­na­ni. Tap­pe­lui­ta oli kyl­lä toi­si­naan.

Kun kat­soo jäl­ki­pol­ven läh­töä päi­vä­hoi­toon ja kou­luun, kä­det me­ne­vät ris­tiin. Kun­pa Tai­vaan Isä sai var­jel­la tä­tä­kin tai­vaan tain­ta us­kon tiel­lä tu­le­vi­na vuo­si­na ja ai­na elä­män lop­puun saak­ka.