Pau­li Määt­tä

”Sil­loin ei enää aa­mu­yös­tä pal­jon nu­kut­ta­nut. Päi­vän val­je­tes­sa ko­koi­lim­me mitä voim­me mu­kaam­me ot­taa. Mil­lään en oli­si vie­lä läh­te­nyt, mut­ta täy­tyi. Me­nin pyö­räl­lä Kä­ki­sal­meen. Se mat­ka oli sit­ten ras­kas­ta, en­kä ol­lut näh­dä­kään mi­tään, sil­lä it­ku sil­mä­ni su­men­ti. Ko­ton­ta otin kau­niim­mat ku­kat rin­taa­ni muis­tok­si”.

Näin kir­joit­ti äi­ti­ni päi­vä­kir­jaan­sa 20.9.1944. Ra­kas koti Kar­ja­lan Py­hä­jär­vel­lä, Laa­to­kan ran­nal­la oli jä­tet­tä­vä vii­mei­sen ker­ran. Voi vain ku­vi­tel­la, mi­ten pal­jon su­rua ja ah­dis­tus­ta noi­hin ri­vei­hin si­säl­tyy. Sota-ajal­ta pe­riy­ty­neet päi­vä­kir­ja­mer­kin­nät vie­vät ai­ka­mat­kal­le äi­din nuo­ruu­teen tuo­na vai­ke­a­na ai­ka­na.

Ai­ka­mat­ka al­kaa Yli­tor­ni­on kan­sa­no­pis­tos­ta. Per­he oli tal­vi­so­dan jäl­jil­tä eva­kos­sa. Ko­tia ei oi­kein ol­lut, mut­ta opis­to­ko­ti muo­dos­tui si­tä­kin mer­kit­tä­väm­mäk­si. Opis­ton jäl­keen piti men­nä töi­hin. Jat­ko­so­dan alet­tua ta­pah­tui ih­me: Kar­ja­la saa­tiin mel­ko no­pe­as­ti ta­kai­sin. Kar­ja­lai­set läh­ti­vät ko­ti­kon­nuil­le heti, kun se oli mah­dol­lis­ta.

Pian tuli tie­to, et­tä koti oli säi­ly­nyt eh­jä­nä, ai­no­as­taan ou­don vä­ri­set sei­nä­pa­pe­rit oli­vat il­mes­ty­neet tu­paan. Lä­hes koko muu per­he pää­si muut­ta­maan, mut­ta äi­ti­ni oli kiin­ni pal­ve­lus­pai­kas­sa. Vas­ta seu­raa­va­na vuon­na äi­ti­kin pää­si Kar­ja­laan. Pian oli kui­ten­kin läh­det­tä­vä emän­tä­kou­luun Sa­von­lin­naan. Lä­hes päi­vit­täin äi­ti kir­joit­taa kai­pauk­ses­taan ko­ti­seu­dul­le. Ke­vääl­lä 1944 kou­lu lop­pui, ja äi­ti oli­kin sit­ten ko­to­na ai­na tuo­hon vii­mei­seen mah­dol­li­seen päi­vään as­ti.

Vaik­ka rin­ta­ma oli lä­hel­lä ja toi­si­naan kuu­lui tyk­kien jyly, yri­tet­tiin elää nor­maa­lia elä­mää. Ome­na­pui­ta is­tu­tet­tiin ja kas­vi­maa­ta ja kuk­ka­penk­ke­jä lai­tet­tiin. Laa­to­kal­la käy­tiin ka­las­sa, vaik­ka toi­si­naan tuli äk­ki­läh­tö. Jos nä­kyi hä­vit­tä­jä tai syök­sy­ve­ne, oli ver­kot hei­tet­tä­vä me­ne­mään ja yri­tet­tä­vä eh­tiä lä­him­pään suo­jaan. Jos­kus vi­hol­li­nen pom­mit­ti lä­heis­tä Sor­tan­lah­tea. Myös so­ti­lai­ta liik­kui ky­län rai­til­la pal­jon.

Päi­vä­kir­jois­ta voi pää­tel­lä, kuin­ka us­ko­na­si­at oli­vat usein läs­nä. Jo­kai­nen koh­taa­mi­nen saat­toi ol­la vii­mei­nen. Vaik­ka oma heik­kous pai­noi, yri­tet­tiin us­ko­na­si­oi­ta kir­kas­taa su­ku­lai­sil­le ja muil­le­kin. Suu­ri suru oli, jos jon­kun tu­tun elä­mä päät­tyi il­man tätä suu­rin­ta lah­jaa. Toi­saal­ta mo­nen läh­töön liit­tyi myös kul­ta­reu­nus: hän pää­si iä­i­seen iloon.

Var­sin­kin Kan­nak­sel­la seu­ro­ja oli har­voin. Iloa tuot­ti­vat us­ko­vai­set so­ti­laat, jot­ka kä­vi­vät ter­veh­ti­mäs­sä. Kir­jei­tä kir­joi­tet­tiin pal­jon. Nii­tä tuli ja läh­ti jopa usei­ta sa­ma­na päi­vä­nä. Voi pää­tel­lä, et­tä si­säl­tö oli sy­väl­li­sem­pi kuin vies­tit ny­ky­a­jan emo­ji-ai­ka­na. Kir­jei­tä kir­joi­tet­tiin su­ku­lai­sil­le ja ys­tä­vil­le ja jopa kan­nus­tus­kir­jei­tä lä­hes tun­te­mat­to­mil­le so­ti­lail­le rin­ta­mal­le.

Päi­vä­kir­jois­sa on mai­nin­to­ja myös maa­il­man­ta­pah­tu­mis­ta. Sta­ling­ra­din mo­tin ai­kaan äi­dil­le he­rää epäi­lys. Täs­sä ei eh­kä käy­kään hy­vin. Voi ol­la, et­tä jou­dum­me taas jät­tä­mään Kar­ja­lan.

Äi­ti ikä­vöi Kar­ja­laa koko lop­pu­e­lä­män­sä ajan, vaik­ka ei sii­tä pal­jon pu­hu­nut­kaan. Kar­ja­lan kun­nail­la -lau­lua oli jos­kus lii­an vai­kea kuun­nel­la. Hän yrit­ti kas­vat­taa Kuu­sa­mos­sa ome­na­pui­ta, mut­ta ne pa­lel­tui­vat ai­na kuo­li­aik­si. Lap­se­na saim­me syö­dä pii­ra­koi­ta ja eri­lai­sia sie­ni­ruo­kia.

Kar­ja­lan hei­mo on vuo­si­sa­to­jen ai­ka­na saa­nut tun­tea ra­jan ki­rot ja edut. Val­ta on vaih­tu­nut, mut­ta väki on py­sy­nyt pai­koil­laan, pait­si 80 vuot­ta sit­ten. Esi-isä­ni ovat käy­neet myy­mäs­sä ka­laa Pie­ta­rin to­reil­la. Nyt äi­din ai­kai­set ome­na­puut on kaa­det­tu ja ti­lal­le on ra­ken­net­tu pie­ta­ri­lais­ten ke­sä­a­sun­to­ja. Kak­si ker­taa olen pääs­syt käy­mään äi­din ko­ti­pai­kal­la. Ko­ti­ta­lo oli hä­vin­nyt, mut­ta syn­ty­mä­pai­kas­sa asut­tiin edel­leen.

Toi­sel­la ret­kel­lä enot heh­kut­ti­vat koko mat­kan ajan, kuin­ka Laa­tok­ka oli mah­dot­to­man hyvä ka­la­ve­si. Ker­ran­kin saa­tiin sa­ma­na päi­vä­nä 700 ki­loa ka­laa. Pää­sim­me käy­mään van­has­sa ka­la­ran­nas­sa. Ka­la­sau­nan poh­ja oli edel­leen tun­nis­tet­ta­vis­sa. Ran­taan tuli ve­nä­läi­nen ka­las­ta­ja Laa­to­kal­ta. Pää­sim­me jut­te­le­maan. Hän ker­toi, kuin­ka Laa­tok­ka on eri­tyi­sen hyvä ka­la­ve­si. Ker­ran­kin hän sai 700 ki­loa ka­laa yh­te­nä päi­vä­nä.

So­dan jäl­keen kar­ja­lan hei­moa ei sul­lot­tu pa­ko­lais­lei­reil­le, vaan sil­le an­net­tiin uu­det elin­mah­dol­li­suu­det. Ei edes pu­hut­tu pa­ko­lai­sis­ta vaan siir­to­vä­es­tä. Useim­mat oli­vat maan­vil­je­li­jöi­tä. Heil­le osoi­tet­tiin maa­ta, jo­hon saat­toi ra­ken­taa ja rai­va­ta pel­to­ja. Kar­ja­lai­set pää­si­vät ra­ken­ta­maan omaa elä­mään­sä.

Hei­mon vai­ku­tus koko Suo­men ke­hit­ty­mi­sel­le on ol­lut suu­ri. Aloit­ta­es­sa­ni työ­u­raa­ni met­sä­hal­li­tuk­ses­sa van­hat kol­le­ga­ni ker­toi­vat kau­hu­ta­ri­noi­ta, kuin­ka asu­tus­hal­li­tuk­sen mie­het tu­li­vat ja vei­vät val­ti­on mai­ta ja met­siä siir­to­lais­ten käyt­töön. Ei aut­ta­nut, vaik­ka kuin­ka yrit­ti ha­ra­ta vas­taan. Suo­mi on eh­kä ai­noa maa, joka hoi­ti ko­dit­to­mik­si jou­tu­neet näin hie­nos­ti uu­den elä­män al­kuun.

He­rää ky­sy­mys, mitä kar­ja­lai­suus mi­nul­le mer­kit­see. On­ko se vain äi­din päi­vä­kir­ja­mer­kin­tö­jä? Toi­si­naan ku­vit­te­len, mil­lai­nen Kar­ja­la oli­si, jos Luo­ja oli­si an­ta­nut his­to­ri­an kul­kea toi­sin. Kar­ja­la oli­si vi­reä ja kan­sain­vä­li­nen maa­kun­ta. Vii­pu­ri kil­pai­li­si Hel­sin­gin kans­sa Suo­men yk­kös­pai­kas­ta.

Sil­miin piir­tyy Kar­ja­lan pel­lot ja kuk­ku­lat ja nii­den vä­lis­sä siin­tä­vät jär­vien se­lät, kruu­nu­na jyl­hä ja ar­vaa­ma­ton Laa­tok­ka. Kar­ja­lai­set ovat su­lau­tu­neet mui­hin suo­ma­lai­siin. Si­teet van­haan ko­ti­seu­tuun vä­he­ne­vät, kun siel­lä elä­neet siir­ty­vät ajan ra­jan taak­se. Mur­ret­ta ei enää juu­ri tun­nis­ta. Eh­kä kui­ten­kin pe­rin­tö­nä olen saa­nut jo­tain kar­ja­lai­suu­des­ta: iloi­suut­ta, leik­ki­mie­li­syyt­tä, ha­lua ko­keil­la kaik­kea uut­ta.

Toi­nen ky­sy­mys tu­lee vas­taan, kun miet­tii suh­tau­tu­mis­ta ny­ky­a­jan pa­ko­lai­suu­teen. Työ­pe­räi­seen maa­han­muut­toon on eh­kä hel­pom­pi suh­tau­tua. Joi­den­kin asi­an­tun­ti­joi­den mu­kaan em­me tu­le­vai­suu­des­sa edes tule toi­meen il­man näi­tä uu­sia ah­ke­ria kä­siä. Mut­ta en­tä var­si­nai­set pa­ko­lai­set? Nä­en­kö heis­sä lä­him­mäi­sen, joka on jou­tu­nut pa­ke­ne­maan ko­ti­seu­dul­taan ja juu­ril­taan, su­vun kes­kel­tä et­sien ta­hoa, joka suos­tui­si ot­ta­maan vas­taan. Heil­lä ei ole asu­tus­hal­li­tus­ta tu­ke­na. Vai nä­en­kö heis­sä muu­ka­lai­sen, joka pyr­kii osin­goil­le sii­tä hy­väs­tä, jota minä ja me olem­me vuo­sien ja vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na ra­ken­ta­neet?