Pau­li Määt­tä

Elä­mä ei ole ai­na ta­sais­ta ete­ne­mis­tä. Eteen tu­lee het­kiä, jot­ka voi­vat muut­taa koko lop­pu­e­lä­män tai ai­na­kin aja­tuk­sem­me. Yk­si en­sim­mäi­sis­tä mer­kit­tä­vis­tä het­kis­tä on kas­te. It­se em­me sitä tai­da juu­ri huo­ma­ta, mut­ta hen­gel­li­sen mer­ki­tyk­sen li­säk­si saam­me sil­loin ni­men. Se on osa iden­ti­teet­ti­äm­me koko elä­män ajan.

Rip­pi­kou­lus­sa mo­net ha­vah­tu­vat vas­tuu­seen omas­ta elä­mäs­tään. Voi­pa siel­tä löy­tää eli­ni­käi­siä ys­tä­vi­ä­kin. Avi­o­liit­to on yk­si tai­te­koh­ta. Sii­nä kak­si ih­mis­tä aloit­taa yh­tei­sen tai­pa­leen. En­sim­mäi­nen lap­si on mel­koi­nen mul­lis­tus. Jo­kai­nen si­sa­rus tuo sit­ten uu­den vi­vah­teen yh­tei­se­loon. Ne, jot­ka ovat löy­tä­neet elä­män tien, us­kon, eh­kä pit­kään­kin et­sit­ty­ään, pi­tä­vät sitä usein elä­män­sä suu­rim­pa­na tai­te­koh­ta­na.

On myös lu­ke­mat­to­mia mui­ta tai­te­koh­tia. Elä­män al­ku­vai­hees­sa opi­taan uu­sia tai­to­ja ja asi­oi­ta. En­sim­mäi­set sa­nat luo­vat sil­lan mui­hin ih­mi­siin. Kä­ve­le­mään op­pi­mi­nen laa­jen­taa heti elin­pii­riä. Sit­ten opi­taan pyö­räi­le­mään ja luis­te­le­maan. Lu­ke­mi­nen avaa ai­van uu­den maa­il­man. Var­hais­lap­suu­teen liit­tyy ai­na­kin yk­si me­ne­tys, kun tut­ti hä­vi­ää. Mo­net aloit­ta­vat päi­vä­hoi­dos­sa ko­din ul­ko­puo­lel­la, ja vii­meis­tään kou­lun aloit­ta­mi­nen mer­kit­see päi­vit­täis­tä ir­rot­tau­tu­mis­ta ko­din pii­ris­tä. Kou­lus­sa opi­taan uu­sia tai­to­ja, jot­ka avaa­vat ovia uu­siin ulot­tu­vuuk­siin.

Omas­ta lap­suu­des­ta muis­tan, kuin­ka aje­lin pyö­räl­lä met­sä­au­to­tie­tä ker­ta ker­ran jäl­keen pi­dem­mäl­le. Jän­nit­ty­nee­nä mie­tin, mil­lai­nen maa­il­ma avau­tuu seu­raa­van kuk­ku­lan ta­kaa. Suk­sil­la oli erään­lai­nen tai­te­koh­ta, kun us­kal­si las­kea tuos­ta tai tuos­ta mä­es­tä. Mo­net asi­at tu­li­vat nuo­ruu­des­sa­ni mel­koi­sel­la vii­veel­lä ny­ky­ai­kaan ver­rat­tu­na. Esi­mer­kik­si pu­he­li­mel­la soi­tin en­sim­mäi­sen ker­ran 17-vuo­ti­aa­na. Sii­hen as­ti oli sel­vit­ty kir­jeil­lä ja kor­teil­la.

Ai­ka­naan seu­ra­si­vat kou­lun jäl­keen ar­mei­ja ja muut­to opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le. Jos­sain vai­hees­sa tuli ajo­kort­ti­kin hom­mat­tua. Avi­o­liit­to ja lap­set ovat an­ta­neet suun­taa ja si­säl­töä elä­mäl­le. Työ­pai­kan ja paik­ka­kun­nan muu­tos­ten yh­tey­des­sä on jou­tu­nut muut­ta­maan päi­vit­täi­siä ru­tii­ne­ja.

Elä­mä nou­dat­te­lee eh­kä Gaus­sin käy­rää. Läh­de­tään pie­nes­tä. Saa­vu­te­taan la­ki­pis­te jos­sain vai­hees­sa ja lo­pus­sa taas las­keu­du­taan alas. Jo­kai­nen toi­voo, et­tä tuo lop­pu­vai­he jäi­si ly­hy­ek­si. Vuo­si­kym­me­niä sit­ten tun­tui, et­tä maa­il­mas­sa on pal­jon van­ho­ja ih­mi­siä. Mut­ta it­se olen nuo­ri. Sit­ten erää­nä päi­vä­nä mi­nul­ta ky­syt­tiin, et­tä olet­ko jo 50 vuot­ta täyt­tä­nyt. Sil­loin tuo­hon ra­ja­pyyk­kiin oli vie­lä ai­kaa. Toi­nen muis­tu­tus tuli, kun olim­me vai­mon kans­sa Tal­lin­nas­sa Las­na­mä­en to­ril­la. Myy­jät kaup­pa­si­vat meil­le in­nok­kaas­ti le­lu­ja, jot­ka so­pi­si­vat las­ten­lap­sil­le. Sii­nä vai­hees­sa las­ten­lap­sis­ta ei ol­lut vie­lä mi­tään tie­toa. Yk­si pie­ni tai­te­koh­ta oli, kun olin kah­den nuo­rim­man poi­ka­ni kans­sa hiih­tä­mäs­sä. Yh­täk­kiä he päät­ti­vät jät­tää mi­nut. Sii­hen as­ti olin saa­nut mää­ri­tel­lä vauh­din. Aja­tus elä­män ra­jal­li­suu­des­ta tuli konk­reet­ti­ses­ti mie­leen.

Eläk­keel­le jää­mi­nen on suu­rim­pia tai­te­koh­tia. Tut­tu päi­vä­ryt­mi jää taak­se. Sa­mal­la jää­vät työ­to­ve­rit, joi­den kans­sa on ja­et­tu ilo­ja ja su­ru­ja lä­hes päi­vit­täin jopa vuo­si­kym­me­nien ajan. Kun yh­tei­nen ni­mit­tä­jä eli työ jää pois, kat­ke­aa yh­tey­den­pi­to muu­ta­maa poik­keus­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta. Joi­hin­kin työ­to­ve­rei­hin olen ol­lut yh­tey­des­sä pu­he­li­mel­la. Ää­ni ei ole vuo­sien ai­ka­na mik­si­kään muut­tu­nut, mut­ta ha­bi­tus on kuu­lem­ma muut­tu­nut.

Eläk­keel­le jään­tiin liit­tyy odo­tuk­sia ja pel­ko­ja. Uu­si elä­män­ti­lan­ne an­taa mah­dol­li­suuk­sia käyt­tää ai­kaa omiin kiin­nos­tuk­sen­koh­tei­siin. Mut­ta pu­to­aa­ko elä­mäl­tä tar­koi­tus? Oli­si­kin hyvä, et­tä jo­kai­sel­la oli­si muu­ta­kin elä­mää kuin työ. Täy­tyy tun­nus­taa, et­tä it­se odo­tin eläk­keel­le pää­syä. Mi­nul­la oli työ­pöy­dän laa­ti­kos­sa "nip­pa­nap­pa"-ka­len­te­ri sa­mal­la ta­val­la kuin ar­mei­jas­sa. En sitä keh­dan­nut kyl­lä ke­nel­le­kään näyt­tää. Nip­pa­nap­pa on ai­na­kin oman ai­ka­ni va­rus­mie­hil­le tut­tu: Pah­vin­pa­la­sel­le oli piir­ret­ty ruu­duk­ko. Ruu­duk­koon vä­ri­tet­tiin, mon­ta­ko aa­mua oli "kär­sit­ty" ja mon­ta­ko aa­mua oli jäl­jel­lä. Kä­vi­vät­pä jot­kut Ou­lun kau­pun­gin ka­sar­mil­ta vie­rai­lul­la Hiuk­ka­vaa­ran sot­kus­sa nap­sut­te­le­mas­sa ka­len­te­ria myö­hem­min saa­pu­nei­den va­rus­mies­ten edes­sä. It­se en ai­na­kaan muis­ta, et­tä oli­sin ol­lut mu­ka­na moi­sil­la reis­suil­la.

Eh­kä vuo­sien saa­tos­sa myös ta­voit­teet muut­tu­vat. Nuo­re­na on vah­va tar­ve saa­vut­taa jo­tain. Vä­hi­tel­len aja­tus siir­tyy säi­lyt­tä­mi­seen. Se voi nä­kyä ihan konk­reet­ti­sis­sa asi­ois­sa. Olen saa­nut opas­tus­ta nuo­ri­sol­ta, kuin­ka tuo ja tuo jut­tu pi­täi­si uu­sia. It­sel­le­ni riit­täi­si van­han säi­lyt­tä­mi­nen niin kau­an kuin van­ha suin­kin toi­mii.

On sa­not­tu, et­tä kan­nat­taa iloi­ta sii­tä, mitä on, ei­kä mu­reh­tia sii­tä, mitä ei ole. Olen usein huo­man­nut toi­mi­va­ni juu­ri vää­rin­päin. En­sin mu­reh­din asi­aa, jota ei ole. Kun sen sit­ten eh­kä saa, ei mene ai­kaa­kaan, kun asia muut­tuu ar­ki­päi­väi­sek­si tai unoh­tuu ko­ko­naan. Uu­si mu­reh­ti­mi­sen paik­ka on, kun asi­aa ei enää ole. Olen lu­ke­nut, et­tä fyy­si­nen voi­ma vä­hen­tyy iän myö­tä pro­sen­tin vuo­des­sa. En ole tuo­ta juu­ri huo­man­nut, mut­ta – kum­ma kyl­lä – la­pi­o­ta ei pys­ty hei­lut­ta­maan kuin het­ken. Heti koh­ta on otet­ta­va hui­li­tau­ko.

Jos­kus ajat­te­lee etu­kä­teen, et­tä joku tiet­ty het­ki on jä­ri­syt­tä­vä tai­te­koh­ta. Esi­mer­kik­si vuo­si­tu­han­nen vaih­det­ta odo­tet­tiin pit­kään. Sel­lais­ta tai­te­koh­taa ei ole ko­vin mo­nel­le su­ku­pol­vel­le suo­tu. Jul­ki­suu­des­sa oli jopa uh­ka­ku­via, kuin­ka kaik­ki py­säh­tyy. Esi­mer­kik­si säh­kö- ja tie­to­ver­kot voi­vat sam­mua. No, sit­ten tuli tuo het­ki. Mi­nuu­tit ja se­kun­nit ku­lui­vat. Vuo­si­tu­hat vaih­tui. Mi­tään jä­ri­syt­tä­vää ei ta­pah­tu­nut­kaan.

En­nen saa­tet­tiin sa­noa edes­men­nees­tä, et­tä hän nuk­kui pois elä­mäs­tä kyl­län­sä saa­nee­na. Var­maan ei tar­koi­tet­tu, et­tä hän oli kyl­läs­ty­nyt elä­mään, vaan enem­män­kin ko­ke­mus­ta täy­des­tä elä­mäs­tä sen eri vai­hei­neen.

Olen huo­man­nut, et­tä ai­ka on ar­mol­li­nen. Men­nyt ai­ka tun­tuu ly­hy­el­tä, mut­ta tu­le­va pit­käl­tä. Sit­ten voi vie­lä aja­tel­la, et­tä juu­ri tämä het­ki on sitä elä­män pa­ras­ta ai­kaa.