Pauli Määttä
Sain olla tänä kesänä kolme kertaa lastenlasten rippijuhlissa. Ne ovat hienoja tilaisuuksia. Nuori voi olla vähän hämilläänkin juhlan keskipisteenä, kun isovanhemmat, kummit ja muut sukulaiset sekä kaverit tulevat juhlistamaan ripille pääsyä.
Edellisen kerran keskipisteenä olosta eli ristiäisistä on jo aikaa. Syntymäpäiviä on toki välillä myös vietetty. Takana on juuri ikimuistoinen rippikoululeiri, jonka kokemukset voivat kantaa koko elämän ajan. Uusia ystäviäkin ja samalla saattomiehiä on saattanut tulla.
Korona-aikana isovanhempana ei ole päässyt mukaan paikalle konfirmaatiokirkkoon. Kiitos uuden tekniikan, mukaan on päästy virtuaalisesti. Näin on voitu olla henkisesti mukana nuoren suuressa hetkessä.
Mieleen tulee oma rippikoulu 50 vuoden takaa Reisjärven opistossa. Kirjallisia muistiinpanoja ei ole, joten joutuu turvautumaan siihen, mitä vielä muistaa.
Rippikoulu alkoi siitä, että lähdin suviseuroihin Kuusamosta suviseurabussilla. En enää muista, miten majoituin seuroissa. Seurojen jälkeen pääsin enon kyydissä Etelä-Suomeen. Serkkutyttöni oli tulossa samalle leirille, joten samalla kyydillä pääsin sitten Reisjärvelle. Rippikoulusta muistan, että siellä oli mukavaa ja turvallista. Osa tunneista pidettiin luonnon helmassa. Joitakin leiriläisiä tunnistaisin vieläkin, jos tulisivat vastaan.
Rippikirkosta muistan, kuinka huomasin lopussa, että oli tapana antaa kukkia rippilapselle. Minulla ei kukkia ollut. Saman oli huomannut enoni, joka toi minulle kukan. Ilmeisesti taittoi kukan serkkuni kimpusta. Pieni ele, mutta saa kyyneleet silmiini vielä 50 vuoden päästä.
Rippikoulun jälkeen jäin muutamaksi päiväksi toisen enoni luo, joka asui silloin Reisjärvellä. Sieltä sitten linja-autolla kotiin – usean viikon reissu oli takanapäin.
Kotona odotettiinkin minua jo kovasti. Tervahaudansuolle oli ryhdytty tekemään peltoa. Ojia tarvittiin, ja yksi lapio oli joutilaana. Muistan, kuinka kaivutyö ei oikein tahtonut maistua. Puiden juuria oli joka paikassa ja ötökät kuhisivat ympärillä. Olinhan juuri tottunut matkustelevaan elämään.
Ojankaivua seurasi heinänteko. Varmaan heinähommat oli saatu niin hyvälle mallille, että voitiin pitää välipäivä. Tapana oli ottaa valokuvaamossa rippikoululaisesta rippikuva, kun omaa kameraa ei ollut. Valmistauduimme matkaan. Traktorin nostolaitteisiin kytkettiin loosu. Se oli raudasta hitsattu laatikko, ja sitä käytettiin tavaroiden kuljettamiseen. Sen tärkein tehtävä oli lannanajo pellolle. Loosu puhdistettiin ja laitettiin heiniä pehmikkeeksi. Puin parhaat vaatteet ylleni ja asetuin kyytiin. Isä lähti ajamaan.
Kirkolle oli soratietä 25 kilometriä. Tiepöly leijaili traktorin ympärillä. Kun päästiin kuvaamon pihalle, huomattiin, että kuvattava oli aivan pölyn peitossa. Mietittiin, mitä nyt tehdään. Todettiin, että sisälle ei kehtaa mennä. Rahat oli kuitenkin varattu. Yksissä tuumin päätettiin mennä osuuskauppaan ja ostettiin säästyneillä rahoilla käsihöylä. Äiti oli kyllä vähän hämmästynyt, kun mentiin kotiin höylä kädessä.
Niin jäi rippikuva ottamatta. Olen päässyt kertomaan jutun puuttuvasta rippikouluvasta melkein kaikkien omien lasteni rippikoulujen vanhempien illoissa – lasten suureksi kauhuksi.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys