Jou­lu on nyt ohit­se. Toi­vot­ta­vas­ti kaik­ki ovat saa­neet so­pi­vas­ti lah­jo­ja. Jo Raa­ma­tun sa­nan­las­kuis­sa on poh­din­taa sii­tä, mitä ta­pah­tuu, jos saa elä­mäs­sä lii­an pal­jon tai lii­an vä­hän (Sa­nanl. 30:9). Aja­tuk­set so­pi­ne­vat myös lah­joi­hin.

Lah­jat ovat usein ta­va­raa. Olen usein poh­ti­nut mui­den ih­mis­ten ja omaa suh­tau­tu­mis­ta­ni ta­va­raan. Ih­mis­kun­nan his­to­ri­as­sa täl­lais­ta poh­din­taa ei juu­ri ole tar­vin­nut teh­dä. Ta­val­li­sil­la ih­mi­sil­lä on ol­lut täy­si työ hank­kia ta­lou­des­sa vält­tä­mät­tö­mäs­ti tar­vit­ta­vat ta­va­rat. Nii­tä on pi­det­ty ja kor­jail­tu mah­dol­li­sim­man pit­kään. Kaik­ki mah­dol­li­nen on myös sääs­tet­ty pa­han päi­vän va­ral­le. On­pa ker­rot­tu jut­tu­ja van­hois­ta ih­mi­sis­tä, jot­ka ovat jät­tä­neet jäl­keen­sä ka­soit­tain pes­ty­jä mar­ga­rii­ni­ra­si­oi­ta.

Ti­lan­ne on muut­tu­nut pa­rin vii­me su­ku­pol­ven ai­ka­na. Ta­va­ra on hal­ven­tu­nut. Ny­kyi­sin tuo­daan ta­va­raa ylen mää­rin lai­vo­jen kon­teis­sa Kii­nas­ta ja In­ti­as­ta. Sama ta­va­ra täyt­tää sit­ten ko­me­rot ja va­ras­tot. Hie­no asia ny­ky­a­jas­sa on, et­tä ne­tin ja eri­lais­ten kirp­pu­to­rien kaut­ta ta­va­raa voi myös kier­rät­tää käyt­tä­jäl­tä toi­sel­le.

Mil­loin oli­si sit­ten oi­kea ai­ka läh­teä os­tok­sil­le? Mai­nos­ten pe­rus­teel­la os­to­het­ki on ai­na kä­sil­lä. Saam­me lu­kea, kuin­ka hank­ki­mal­la jon­kun tie­tyn ta­va­ran elä­mäs­sä seu­raa me­nes­tys­tä ja on­nea. Vai oli­si­ko han­kin­nan ai­ka sil­loin, kun edel­li­nen esi­ne on ha­jon­nut, tul­lut tek­ni­sen käyt­töi­kän­sä pää­hän? Eh­kä säh­kö­lait­tei­ta ei kan­na­ta käyt­tää ai­van lop­puun. Pi­täi­si­kö os­taa sil­loin kun hal­val­la saa, vaik­ka ei oli­si tar­vet­ta­kaan? Vai os­tan­ko it­sel­le­ni ar­vos­tus­ta pi­tä­mäl­lä it­se­ni muo­din aal­lon har­jal­la?

Ta­va­roi­den te­ke­mi­nen, kul­jet­ta­mi­nen ja myy­mi­nen tuo työ­tä ja tu­lo­ja koko ket­jul­le. On­gel­mi­a­kin on. Val­mis­tus voi ta­pah­tua huo­nois­sa olo­suh­teis­sa. Ener­gi­aa ja raa­ka-ai­nei­ta ku­luu. Ta­va­roi­den uu­si­o­käyt­tä­mi­nen on vas­ta alus­sa. Esi­mer­kik­si teks­tii­li­kui­tu­ja voi­tai­siin käyt­tää uu­del­leen. Ti­lan­ne on pa­ra­ne­mas­sa. Olen pii­lot­ta­nut ros­kiin tuo­mit­tu­ja vaa­te­kap­pa­lei­ta odot­ta­maan sitä het­keä, kun rik­ki­näi­set vaat­teet kui­du­te­taan ja niis­tä teh­dään uu­sia vaat­tei­ta.

Mikä on oma suh­tee­ni os­ta­mi­seen? Eh­kä pääl­lim­mäi­se­nä on aja­tus niuk­kuu­des­ta. Vie­lä­kin muis­tan, kuin­ka hyp­py­ri­mä­es­sä mo­lem­mat suk­set me­ni­vät poik­ki yh­tä ai­kaa. Suk­set oli vas­ta saa­tu. Mat­ka ko­tiin oli pit­kä. En niin­kään pe­län­nyt moi­te­saar­naa kuin sitä mur­het­ta, jota van­hem­mil­le uu­ti­ses­ta tuli. Oli teh­ty vä­häi­sis­tä va­rois­ta iso han­kin­ta, joka heti meni huk­kaan. En muis­ta, saa­tiin­ko suk­sis­ta vie­lä jo­ten­kin käyt­tö­kel­poi­set pel­lil­lä paik­kaa­mal­la. Muis­tan myös, kun me­nin kel­lo­liik­kee­seen. Siel­lä oli eräs isä os­ta­mas­sa tyt­tä­rel­leen ran­ne­kel­loa. Kun so­pi­va kel­lo löy­tyi, teh­tiin pit­kä­ai­kai­nen osa­mak­su­so­pi­mus.

Kun ai­koi­naan os­tim­me ste­re­ot, otim­me var­muu­den vuok­si vii­den vuo­den va­kuu­tuk­sen rik­kou­tu­mi­sen va­ral­ta, oli­han teh­ty iso han­kin­ta. Sit­ten ken­gät. Olin ty­käs­ty­nyt yh­teen ken­kä­mal­liin. En­nen kaik­kea ken­gät oli help­po pan­na jal­kaan il­man ken­kä­lu­sik­kaa. Kun edel­li­nen pari al­koi ris­paan­tua, hain uu­det sa­man­lai­set. Van­hat jat­koi­vat pal­ve­lua työ­ken­ki­nä suu­ta­rin avus­ta­ma­na vie­lä kau­an. Ker­ran vein ken­gät taas suu­ta­ril­le. Hän kat­se­li ken­kiä ja mi­nua pit­kään, kun­nes sa­noi: ”Kuu­le, si­nun täy­tyy ym­mär­tää, et­tä ken­gil­le­kin tu­lee jos­kus lop­pu”. Kun hän ei suos­tu­nut kor­jaa­maan ken­kiä, niin jou­duin kor­jaa­maan ne it­se. Kä­ve­lin ken­gil­lä vie­lä kau­an. Ker­ran sain ne pe­las­tet­tua ros­kik­ses­ta. Lo­pul­ta ne kum­mal­li­ses­ti hä­vi­si­vät, mut­ta sil­loin oli jo seu­raa­van ken­kä­pa­rin ai­ka. Toi­vot­ta­vas­ti pian ken­gät­kin voi­daan kui­dut­taa ja teh­dä uu­sik­si ken­gik­si.

Asun­non jäl­keen au­ton os­ta­mi­nen on yleen­sä ih­mi­sen suu­rim­pia han­kin­to­ja. Au­toon liit­tyy pal­jon mys­tiik­kaa. Joil­le­kin se näyt­tää ole­va osa iden­ti­teet­tiä. Mer­kil­lä ja vuo­si­mal­lil­la ha­lu­taan vies­tiä ulos­päin, mil­lai­nen olen ja mitä olen saa­vut­ta­nut. Mi­nul­la tämä puo­li on jää­nyt ke­hit­ty­mät­tö­mäk­si. Yli­voi­mai­ses­ti par­haat ajo­ko­ke­muk­set syn­tyi­vät, kun sain ajaa työ­mat­ko­ja mus­til­la Saa­beil­la, jois­sa oli val­ti­on kil­vet. Tiet oli­vat sil­loin täyn­nä koh­te­li­ai­ta kus­ke­ja, jot­ka ei­vät teh­neet pie­nin­tä­kään lii­ken­ne­ri­ket­tä. Oman au­ton hank­ki­mi­nen on­kin sit­ten vi­sai­sem­pi jut­tu. Saa­bien ai­kaan os­tin au­ton, jos­sa oli mel­kein sa­man­lai­nen re­kis­te­ri­nu­me­ro kuin aja­mas­sa­ni työ­au­tos­sa. Sit­ten bon­ga­sin far­ma­ri­au­ton, jos­sa oli ihan­teel­li­nen ta­ka­luuk­ku. Kun sen nos­ti ylös, syn­tyi ta­ka­kont­tiin is­tuin, jos­sa oli hyvä vaih­taa ken­kiä ja juo­da ter­mos­pul­los­ta kah­via. Jo­kin ai­ka sit­ten oma ajok­ki­ni oli mat­kal­la ro­mut­ta­mol­le. Huo­ma­sin ne­tis­tä haus­kan nä­köi­sen au­ton. Sii­tä haa­veil­les­sa­ni poi­ka­ni tuli ky­lään. Hän se­la­si läp­pä­ri­ään ja näyt­ti: os­ta­kaa tuo au­to. Niin ei aut­ta­nut muu kuin men­nä aa­mul­la au­to­kaup­paan ja ti­la­ta juu­ri se au­to. Olen aa­vis­tel­lut, et­tä poi­ka tuli ky­lään sen ta­kia, et­ten te­ki­si tyh­myyk­siä.

Sa­mal­la ta­val­la kuin mar­ga­rii­ni­ra­si­oi­den ke­rää­jä ei voi­nut heit­tää mi­tään pois, tah­too mi­nul­la­kin ke­rään­tyä per­heen kes­kus­va­ras­tol­le yh­tä ja tois­ta odot­ta­maan mah­dol­lis­ta uut­ta käyt­töä. Äs­ken näin un­ta, jos­sa kek­sin rik­kou­tu­neel­le lu­mi­ko­lal­le uu­den käyt­tö­ta­van. Unes­sa oi­val­lus toi­mi lois­ta­vas­ti.