Pau­li Määt­tä

Blo­gin kir­joit­ta­jan kuu­kau­si on ly­hyt. Muu­ta­man päi­vän saa pais­ta­tel­la nä­ky­vil­lä, kun­nes tu­lee uu­sia blo­ge­ja. Ei­pä ai­kaa­kaan, kun huo­maa, et­tä kuu­kau­si on ku­lu­nut pit­käl­le ja oli­si taas ru­vet­ta­va ke­hit­tä­mään uut­ta kir­joi­tus­ta.

En­sin ali­ta­jun­ta et­sis­ke­lee so­pi­vaa ai­het­ta. Kun se on löy­ty­nyt, ali­ta­jun­ta jat­kaa ai­heen työs­tä­mis­tä. Seu­raa­va blogi oli­kin mel­kein kir­joit­ta­mis­ta vail­le val­mis, kun tuli tors­tai­aa­mu 24. hel­mi­kuu­ta. Kaik­ki aja­tuk­set tyh­je­ni­vät ker­ral­la. Ve­nä­jä oli hyö­kän­nyt aa­mul­la naa­pu­rin­sa Uk­rai­nan kimp­puun. Ruo­ka ei mais­tu­nut, ja mi­tään hom­mi­a­kaan ei oi­kein osan­nut teh­dä. Pet­ty­mys oli suu­ri sen­kin vuok­si, et­tä on­gel­mia, joi­hin pi­täi­si pa­neu­tua, on riit­tä­väs­ti muu­ten­kin. Eri­lais­ta köy­hyyt­tä ja epä­ta­sa-ar­voa on kaik­ki­al­la. Ja esi­mer­kik­si il­mas­ton­muu­tok­sen ja luon­non köyh­ty­mi­seen liit­ty­vät on­gel­mat kai­paa­vat rat­kai­su­ja ja toi­men­pi­tei­tä.

Mie­leen tuli lap­suus. Sil­loin so­das­ta ei ol­lut ku­lu­nut ko­vin­kaan kau­aa. Ih­mis­ten ker­to­muk­set oli­vat oma­koh­tai­sia ja niin to­del­li­sia, et­tä lap­sen mie­li eläy­tyi nii­hin vah­vas­ti. Asuim­me mel­ko lä­hel­lä itä­ra­jaa. Pel­kä­sin pi­me­ää. Ku­vit­te­lin, et­tä pui­den ta­ka­na vi­lah­te­li so­ti­lai­ta. Jou­duin kan­sa­kou­lun eka­luo­kal­la kul­ke­maan yk­sin 3 ki­lo­met­rin kou­lu­mat­kan. Sen var­rel­la oli vain yk­si asut­tu talo. Tal­vel­la pi­me­äs­sä kou­lu­mat­ka oli mel­koi­nen ko­et­te­le­mus. Ker­ran Lei­von­mä­keä pot­ku­ril­la las­kies­sa­ni tee­ret ru­pe­si­vat mä­kät­tä­mään sen juu­rel­la. Pe­läs­tyin niin pa­has­ti, et­tä muis­tan tuon tun­teen vie­lä­kin. Isän piti kul­jet­taa mi­nua jon­kin ai­kaa he­vo­sel­la kou­luun.

So­tia on ol­lut ai­na. Van­ha tes­ta­ment­ti on hy­vin so­tai­nen kir­ja. Is­ra­e­lin kan­sa jou­tui ker­ta toi­sen­sa jäl­keen so­ti­maan naa­pu­ri­kan­so­jen kans­sa. Maa val­loi­tet­tiin mo­neen ker­taan. Aseet oli­vat ny­ky­mit­ta­puun mu­kaan al­keel­li­sia, mut­ta pa­haa jäl­keä niil­lä­kin saa­tiin ai­kaan. Ju­ma­lan läs­nä­o­lo Is­ra­e­lin kan­san vai­heis­sa on Raa­ma­tus­sa nä­ky­väs­ti esil­lä.

Ih­mi­sen jul­muus ei näy­tä lop­pu­van, vaik­ka mo­nes­ti on jo aja­tel­tu, et­tei­hän se enää mei­dän ai­ka­nam­me ole mah­dol­lis­ta. On ku­vi­tel­tu, et­tä his­to­ri­as­ta on jo­tain opit­tu. Ih­mis­kun­ta on teh­nyt mo­nia yri­tyk­siä rau­han puo­les­ta. Mo­lem­pien maa­il­man­so­tien jäl­keen py­rit­tiin luo­maan jär­jes­tö­jä, joi­den avul­la so­dat voi­tai­siin es­tää. Kan­sain­liit­to oli en­sim­mäi­nen. Se pys­tyi rat­ko­maan mo­nia avoi­mia ky­sy­myk­siä, ku­ten Ah­ve­nan­maan omis­tuk­sen. Se ei kui­ten­kaan on­nis­tu­nut es­tä­mään toi­sen maa­il­man­so­dan syt­ty­mis­tä. Kan­sain­lii­ton pe­ri­jä Yh­dis­ty­neet kan­sa­kun­nat pe­rus­tet­tiin 1945. Sii­hen ovat liit­ty­neet lä­hes kaik­ki maat. Tur­val­li­suus­neu­vos­ton pi­täi­si rat­koa ki­pe­rim­mät kiis­tat. Mo­lem­mat maa­il­man­so­dat sai­vat al­kun­sa Eu­roo­pas­ta. Aja­tel­tiin, et­tei kos­kaan enää. Ei so­taa ai­na­kaan Rans­kan ja Sak­san vä­lil­lä. Pe­rus­tet­tiin Eu­roo­pan hii­li- ja te­rä­syh­tei­sö, jos­ta ke­hit­tyi myö­hem­min EU. Ny­ky­ään pää­a­si­as­sa ta­lou­sa­si­oi­hin kes­kit­ty­neen yh­tei­sön al­ku läh­tee rau­han aja­tuk­ses­ta.

So­tia on ol­lut jat­ku­vas­ti ny­ky­ai­ka­na­kin. Ne ovat ol­leet kui­ten­kin niin kau­ka­na, et­tä ne har­voin ovat nous­seet mie­liim­me. Eu­roo­pas­sa so­dit­tiin vii­mek­si Bal­ka­nil­la. Se oli en­ti­sen Ju­gos­la­vi­an kuo­lin­kamp­pai­lua. Ny­ky­ään vies­tin­tä­vä­li­neet mah­dol­lis­ta­vat ta­pah­tu­mien seu­raa­mi­sen lä­hes re­aa­li­a­jas­sa. Eh­kä ei kan­na­ta seu­ra­ta kaik­kea mitä on tar­jol­la. Sota ei ole kau­he­aa ai­no­as­taan si­vii­leil­le. Se on sitä myös so­ti­lail­le rin­ta­man mo­lem­min puo­lin.

Mi­ten säi­lyt­tää mie­len­rau­ha täl­lai­se­na ai­ka­na? Raa­ma­tus­ta tu­lee mie­leen lau­se “joka miek­kaan tart­tuu, se miek­kaan kaa­tuu.” (Matt. 26:52). Tä­mä­kin sota päät­tyy en­nem­min tai myö­hem­min. Ra­joil­lam­me on on­nek­si ol­lut rau­hal­lis­ta jo use­am­man su­ku­pol­ven ajan. Voim­me luot­taa esi­val­taan, et­tä se te­kee vii­sai­ta pää­tök­siä. Pa­ras tur­vam­me on iki­ai­ko­jen Ju­ma­la. Hä­neen voim­me luot­taa näi­nä­kin päi­vi­nä. Ju­ma­la joh­taa kan­sa­kun­tia ja ih­mis­ten koh­ta­loi­ta vai­kei­na­kin ai­koi­na. Lu­ke­mat­to­mat kä­det ovat­kin pu­ris­tu­neet yh­teen ja lä­het­tä­neet vies­te­jä tai­vaal­li­sen Isän puo­leen. Kir­kois­sa on soi­tet­tu rau­han­kel­lo­ja. Huo­li ja mur­he on yh­tei­nen. Teh­dään ar­ki­set työm­me niin kuin en­nen­kin. Elä­mä jat­kuu. Myös toi­voa tuo­via asi­oi­ta tu­lee vas­taan: saim­me viet­tää per­hees­säm­me kih­la­jai­sia lau­an­tai­na. On­nel­li­sia nuo­ria kat­sel­les­sa ajan­koh­tai­set huo­let jää­vät taka-alal­le.

Mi­ten sit­ten aut­taa hä­tään jou­tu­nei­ta? Yk­sit­täi­se­nä kan­sa­lai­se­na voim­me osal­lis­tua ke­räyk­siin, joi­den avul­la lä­he­te­tään apua so­dan uh­reil­le. En­nen kaik­kea voim­me ru­koil­la kär­si­vien puo­les­ta ja rau­haa koko maa­il­maan.

Tänä ai­ka­na on jo mo­nes­sa ti­lai­suu­des­sa lau­let­tu virt­tä 600. Se pu­hut­te­lee vah­vas­ti var­sin­kin, kun tie­däm­me, et­tä sen sa­nat on kir­joi­tet­tu so­dan mels­kei­den kes­kel­lä.

Hy­vyy­den voi­man ih­meel­li­seen suo­jaan

olem­me kaik­ki hil­jaa kät­ke­tyt.

Me saam­me luot­taa us­kol­li­seen Luo­jaan,

yh­des­sä käy­dä uu­teen ai­kaan nyt.

Jos ah­dis­tuk­sen tie on edes­säm­me,

myös sil­loin Kris­tus mei­tä kul­jet­taa.

An­nam­me Isän kä­siin elä­mäm­me.

Hän it­se meil­le rau­han val­mis­taa.

Hy­vyy­den voi­man us­kol­li­nen suo­ja

pii­rit­tää mei­tä, kuin­ka käy­nee­kin.

Il­las­ta aa­muun kans­sam­me on Luo­ja.

Hä­nel­tä saam­me huo­mis­päi­vän­kin.

(VK 600:1, 2, 5.)