An­ne Lind­fors

Piir­sin si­nua sy­dä­mee­ni yhä lu­jem­min. Käm­men­te­ni tun­to te­rä­vöi­tyi, tun­tui kuin hau­ras iho­si oli­si uur­ta­nut mi­nuun nä­ky­mä­tön­tä jäl­keä. Pai­noin pos­ke­ni pos­ke­a­si vas­ten ja kuun­te­lin hen­gi­tyk­se­si ään­tä. Tun­sin, mi­ten sy­vä­nä ja tum­ma­na kai­paus vir­ta­si.

Het­kek­si jäin kat­se­le­maan vuo­tee­si lä­hel­le kiin­ni­tet­ty­jä va­lo­ku­via. Eri­tyi­ses­ti vii­vyin ku­vas­sa, jos­sa lau­loit su­vi­seu­ra­pen­kis­sä. Lä­hel­lä­si oli omia rak­kai­ta­si, las­ten­lap­sia. Pa­pe­ril­le tal­le­tet­tu het­ki oli täyn­nä le­vol­lis­ta va­loa.

Kat­see­ni kään­tyi ku­vas­ta ta­kai­sin si­nuun. Ma­ka­sit hoi­va­o­sas­ton vuo­teel­la sil­mät um­mes­sa. En tien­nyt, kuu­lit­ko enää, mitä si­nul­le sa­noin. Pu­huin sil­ti. Pu­he­lin rak­kau­des­ta ja us­kos­ta, sii­tä, mi­ten pal­jon hy­vää olin si­nul­ta saa­nut. Pu­huin sii­tä, mi­ten sai­sit tur­val­li­sin mie­lin läh­teä, kun kut­su tu­li­si. Kaik­ki syn­nit oli an­net­tu an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Kun tätä kir­joi­tan, olet jo pois­sa. Ai­ka, joka oli en­nen, on jää­nyt taak­se. Ja sil­ti – on kuin yhä oli­sit. Olet mu­ka­na muis­to­jen vir­ras­sa, ihon sy­väs­sä muis­tis­sa. Hel­lyy­des­sä, joka jät­ti jäl­jen. Yhä uu­del­leen an­nan mie­le­ni kul­kea muis­toi­hin, löy­tää si­nut.

Au­to kul­kee hi­taas­ti eteen­päin, py­säh­te­lee ja kul­kee taas. Tä­hyi­lem­me ym­pä­ril­lem­me. Sit­ten en­sim­mäi­nen meis­tä huo­maa: Iso­telt­ta! Kun kat­son si­nuun, näy­tät äk­kiä niin on­nel­li­sel­ta. Huol­ten uur­teet si­li­ä­vät pois.

Olem­me kä­ve­lyl­lä, kun yh­täk­kiä sei­sah­dat. Sil­loin mi­nä­kin kuu­len sen: lin­nut lau­la­vat met­säs­sä kuin pa­kah­tu­mai­sil­laan. Sei­som­me hil­jai­si­na ja an­nam­me lau­lun tul­via mei­hin, he­rät­tää tal­ven al­ta.

Yh­tei­nen il­ta­ru­kous on lu­et­tu. Si­nun kä­te­si nou­see ol­ka­pääl­le­ni, siu­naam­me toi­si­am­me an­teek­si­an­ta­muk­sel­la. On tur­val­li­nen olo.

Muis­tot kul­ke­vat mi­nus­sa loh­dut­ta­en, kos­ket­ta­vat lem­pein sor­min. Ajat­te­len sitä, mi­ten si­sa­rus­te­ni kans­sa olin seis­syt vuo­tee­si vie­rel­lä. Lau­loim­me vie­lä ker­ran si­nul­le sa­man lau­lun, joka liit­tyi jo­kai­seen äi­tien­päi­vään. ”Kii­tos sul­le, äi­ti kul­ta, rak­kau­des­tas suu­res­ta...” Ää­net vä­räh­te­li­vät, tun­ne tul­vi vah­va­na sa­nois­sa.

Ajat­te­len sitä, mi­ten avoi­men ar­kun ää­rel­lä olim­me lau­la­neet lau­lun, jota lap­suu­des­sam­me meil­le niin usein lau­loit. ”Tääl­lä jo tai­vas rin­taan luo, nuk­kua hel­maas nyt mun suo.”

Kii­tos äi­ti, et­tä pu­huit meil­le tai­vaas­ta. Kii­tos, et­tä niin mo­nes­ti pyy­sit an­teek­si ja siu­na­sit mei­tä. Kii­tos het­kis­tä, jol­loin pu­huit sii­tä, mi­ten suur­ta lah­jaa lap­set ovat. Ja et­tä muis­tu­tit pi­tä­mään rak­kau­den kes­ke­näm­me.

Nyt oli si­nun vuo­ro­si läh­teä, mut­ta ha­lu­an us­koa, et­tä ker­ran olem­me jäl­leen yh­des­sä. Ker­ran on ylös­nou­se­muk­sen iha­na aa­mu. Sil­loin saam­me näh­dä sen, mi­hin us­koim­me.

Kii­tos, et­tä ra­kas­tit.