Anne Lindfors
Anne Lindfors
Minut kastettiin isäni 50-vuotisjuhlissa. Tuossa tilaisuudessa sain kasteen lahjan lisäksi elämääni kaksi ihmistä, jotka halusivat kantaa minua sylin lisäksi sydämessään. Kun isäni sairastui vakavasti, kummini olivat koko perheemme tukena. Vaikka muistan tuolta ajalta myös surullisia hetkiä, muistan yhtä vahvasti kummieni huolenpidon. He olivat läsnä, kun tarvittiin. He hakivat minut yökylään ja veivät retkille. Kummit hakivat kirjastosta kassikaupalla kirjoja ja tarjosivat rahkaa, joka maistui ihanan kermaiselta. He ostivat minulle ikioman kaakaopurkin ja elämäni ensimmäisen hampurilaisen. Kummien seurassa sain välillä myös taluttaa koiraa ja ihmetellä kiikarilla luonnon kauneutta.
Muistan myös, miten seuroihin mennessä katseeni etsi aina, ovatko kummit paikalla. Koskaan he eivät jättäneet tervehtimättä. Aina löytyi aikaa vaihtaa muutama sana. Sain tuntea, että olin heille rakas.
Erityisellä lämmöllä muistelen Kuusamon suviseuroja, jonne pääsin kummieni kyydissä. Isäni oli keväällä kuollut. Miten tärkeä tuo reissu olikaan! Kesä ei ollutkaan vain surullinen. Siinä oli äkkiä niin paljon iloa!
Vuosien kuluessa ystävyys kummieni kanssa on syventynyt. Heistä on tullut lapsillemme kummimummoja. Puhelimen viestit kuljettavat välillämme valokuvia ja lämpimiä ajatuksia. Kannamme toisiamme rukouksissa.
Omia kummejani ajatellessa olen miettinyt sitä, miten arvokas kummisuhde voi parhaimmillaan olla. Miten kantaakaan ajatus siitä, että on olemassa ihminen, joka muistaa rukouksissa. Ajattelen, että välittäminen on paljon suurempi lahja kuin yksikään tavara.
Olen itsekin saanut monta kummilasta. He kaikki ovat omanlaisiaan, eri tavoin rakkaita. Osan kanssa välit ovat erityisen läheiset. Kaksi kummipoikaani olen saanut kaverikseni raamattuluokkatoimintaan. Ilolla olen katsellut noita isosiani ja ajatellut, miten Taivaan Isä on heitä kantanut, säilyttänyt uskomassa.
Osan kanssa olen saanut viettää aikaa myös Suviseuroissa. Olen vienyt heitä isoontelttaan kuuntelemaan seurapuheita ja välillä olemme istuneet paahtuneella suviseurakentällä ja syöneet jäätelöä. Nuo hetket ovat jääneet pieniksi aarteiksi omaan sisimpääni. Toivon, että ne voisivat olla aarteina myös kummilapsille.
Kummilapsissa on myös heitä, joita olen voinut tavata aivan liian vähän. Olen välillä surrut sitä. Silti toivon heidän tietävän, että heillä on oma paikkansa sisimmässäni. Olen niin monesti pyytänyt, että Taivaan Isä heitä kantaisi, kun itse en eri syistä ole riittävästi osannut tai pystynyt.
Kerran, kun pohdin yhdelle kummilapselleni sitä, miten vähiin olivat kummihetket lapsuusvuosien jälkeen jääneet, tämä rakas kummilapsi sanoi kokeneensa toisin. Hän oli ajatellut, että tarvittaessa olisin aina häntä varten olemassa. Se ajatus liikutti ja myös lohdutti itseäni.
Omille lapsillemme kummit ovat aina olleet tärkeitä. Koska koronan vuoksi emme voi juurikaan tavata heitä, katselemme välillä vanhoja videoita yhteisistä hetkistä. Varsinkin nuorimmalle, liki kolmevuotiaalle videomuistot ovat tärkeitä. Onnellisena hän katsoo videoita, joissa kummit laulavat hänen kanssaan. Videoita, joissa joku kummeista pitää häntä sylissään. Yhtenä päivänä pikkuinen leikki kaikessa rauhassa legoilla. Kesken leikin hän säntäsi luokseni ja puristi kädessään legoukkoa. ”Äiti, äiti! Voiko tää olla Jouko?” Kun sanoin, että tottakai se voi olla, pikkuinen aivan hyppeli ilosta. Vaikka kummi ei aikoihin ollut päässyt kummityttönsä luokse, oli hän leikeissä silti mukana.
Olen iloinnut siitä, että osa kummilapsistani on lupautunut lastemme kummeiksi. Olen saanut pitää heitä elämässäni tälläkin tavalla.
Yhtenä päivänä sain jo aikuistuneelta kummilapseltani ihanan, rakastavan viestin. Siinä oli mukana vuosientakainen kuva, jossa pidin häntä lapsuuskotini sohvalla tiukassa rutistuksessa. Molemmilla koko olemus oli täynnä iloa. Tuota kuvaa katsellessani mietin, miten pienissä hetkissä voi olla suuri onni. Parhaimmillaan kummius on lahjaa sekä kummille että kummilapselle.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys