An­ne Lind­fors

Ra­kas nuo­re­ni, läh­dit taas mat­kaan pai­na­vaa put­ki­kas­sia kan­ta­en. Kat­se­lin kul­ku­a­si hel­lin aja­tuk­sin, ikä­vän­poi­ka­nen si­sim­mäs­sä. Mie­tin tu­le­via kou­lu­päi­vi­ä­si, iloa, jol­la jo odo­tit opis­tol­le pa­luu­ta­si.

Olen on­nel­li­nen puo­les­ta­si. Ajat­te­len, et­tä tämä on yk­si par­haim­mis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta saat­taa si­nut omal­le po­lul­le­si. Olet tur­val­li­sis­sa kä­sis­sä. Opis­ton väen kes­kel­lä on sama evan­ke­liu­mi, tu­tut siu­nauk­sen sa­nat. Siel­lä on ys­tä­viä, jot­ka ym­mär­tä­vät ja hy­väk­sy­vät. Ja opet­ta­jat, jot­ka aut­ta­vat si­nua ke­hit­ty­mään oma­na it­se­nä­si.

Kun ajat­te­len si­nua, py­säh­dyn miet­ti­mään, olem­me­ko an­ta­neet riit­tä­vät eväät elä­mää var­ten. Sil­loin muis­tan ne eväät, joi­ta olem­me si­nul­ta saa­neet. Niin mo­nes­ti olet omal­la ta­val­la­si mei­tä van­hem­pia opet­ta­nut.

Kun olit 2,5-vuo­ti­as, seu­ra­sit vie­res­sä, kun vaih­doin pik­ku­sis­kol­le­si vaip­paa. Omaan tyy­lii­si kan­nus­tit: ”Hyvä, hyvä! Tuli pep­puun kak­ka!” Kun ajat­te­lin mie­les­sä­ni vä­hän vä­sy­nee­nä, et­tä oli­si­han se saa­nut pot­taan­kin tul­la, sinä tar­ken­sit iloi­ses­ti: ”Hyvä, kun ei tul­lut lat­ti­al­le!”

Toi­sel­la ker­ral­la pik­ku­sis­ko­si kes­ken leik­kien kop­saut­ti har­jal­la si­nua pää­hän. Odo­tin jo huu­toa, mut­ta sitä ei kuu­lu­nut. Sen si­jaan kuu­lui si­nun, sil­loi­sen al­le kol­me­vuo­ti­aan, va­ka­va neu­vo: ”Pyy­däk­sää an­teek­si? Ei saa sa­tut­taa tois­ta. Pyy­dä vaan nyt an­teek­si.” Kat­se­lin mie­li läm­pi­mä­nä, mi­ten pie­ni sis­ko­si ojen­si kä­ten­sä ja si­pai­si pos­ke­a­si. Sit­ten leik­ki jat­kui.

Jo­kin ai­ka sit­ten, kun pik­ku­vel­je­si ker­toi, et­tä kou­lus­sa oli pil­kat­tu hä­nen pyö­rään­sä ja hau­kut­tu köy­häk­si, sinä le­vol­li­seen ta­paa­si loh­du­tit: ”Ei pal­joa kan­na­ta köy­hyys­kom­men­teis­ta pii­ta­ta, kun on kaik­kein suu­rin rik­kaus, mitä voi ol­la.”

Erää­nä py­hä­nä olit esi­lau­lu­hom­mis­sa opis­tol­la. Lau­lun sa­nois­sa tun­nus­tit omaa us­ko­a­si. Kat­se­lim­me ja kuun­te­lim­me lä­he­tys­tä ne­tis­tä ja sy­dän oli hal­je­ta kii­tol­li­suu­des­ta. Tut­tu ja tur­val­li­nen lap­suu­den us­ko on si­nul­le yh­tä ar­vo­kas siel­lä kau­ka­na.

Sitä ru­koi­len, et­tä sai­sit säi­lyt­tää tuon vä­lit­tä­vän ja iloi­sen asen­tee­si ja lap­se­nus­ko­si. Et­tä ha­lu­ai­sit ai­na tur­vau­tua sii­hen aja­tuk­seen, et­tä us­ko on kal­lein­ta, mitä ih­mi­nen voi omis­taa. Sen pa­rem­pia eväi­tä et voi­si saa­da.