Nau­tit­ko sinä van­ho­jen va­lo­ku­vien kat­se­le­mi­ses­ta? Mitä ne si­nul­le mer­kit­se­vät?

Olen it­se usein ko­ke­nut, et­tä va­lo­ku­vat ovat kuin avain men­nee­seen. Jos­kus up­pou­dun nii­den pa­riin yk­sin, toi­si­naan lä­heis­te­ni kans­sa.

On iha­naa huo­ma­ta ku­vis­ta läm­pi­mät kat­seet. Mi­ten rak­kaas­ti kum­mit ovat pi­tä­neet sy­lis­sään, ha­ke­neet yö­ky­lään ja vie­neet luon­to­ret­kil­le. Ku­vis­ta löy­dän sen ajan, jol­loin lap­suus­per­he oli ko­ko­nai­nen. Näen isä­ni hy­vän­tuu­li­se­na kat­so­mas­sa koh­ti, tu­tus­ti pyö­rä­tuo­lis­sa is­tu­en.

Erääs­tä ku­vas­ta löy­dän it­se­ni met­sä­ret­kel­tä oman luok­ka­ni kans­sa. Olen niin täyn­nä iloa. Opet­ta­ja on lem­pi-ih­mi­si­ä­ni, kou­lu­ka­ve­rit ki­vo­ja. Syk­syn leh­det hoh­ta­vat, ja koko jouk­ko tul­vii va­loa.

Ylä­as­teen luok­ka­ku­vat pu­hu­vat toi­sen­lais­ta kiel­tä. Pois­päin kään­ty­nei­tä asen­to­ja, sul­keu­tu­nei­ta il­mei­tä. Niin mo­nia ki­pei­tä tun­tei­ta.

Jos­kus, kun olen ylä­as­te­ai­kai­sia ku­via kat­sel­lut, olen ha­lun­nut kul­kea muis­tois­sa vie­lä taak­se­päin. Siel­tä olen löy­tä­nyt sa­mo­ja luok­ka­ka­ve­rei­ta ys­tä­vi­nä, ilois­ten muis­to­jen kes­kel­tä. Näi­tä muis­to­ja aja­tel­les­sa olen poh­ti­nut sitä, mi­ten kes­ke­ne­räi­siä ja hau­rai­ta me ih­mi­set olem­me, haa­voit­tu­vai­sia ja alt­tii­ta vir­heil­le. Ne­kin, jot­ka kiu­sa­si­vat, oli­vat vain ha­pui­le­via nuo­ria. Ko­vien sa­no­jen ta­ka­na saat­toi ol­la rik­ko­nai­nen si­sin. Eh­kä he ei­vät us­kal­ta­neet tai osan­neet toi­mia toi­sin.

Isän hau­ta­jais­ku­vis­sa­kin on pal­jon su­rua ja häm­men­nys­tä. Sil­ti mu­ka­na on myös rak­kaus ja toi­vo. On hil­jai­nen luot­ta­mus sii­hen, et­tä yk­sin ei tar­vit­se sel­vi­tä. Ja jos­sain hei­jas­te­lee aja­tus rau­han ran­nas­ta, jos­sa isän on hyvä ol­la.

Olen ko­ke­nut, et­tä kun rak­kaus vä­lit­tyy ku­vas­ta, se voi hoi­taa ja va­lais­ta vie­lä vuo­sien­kin jäl­keen. Sik­si mie­lel­lä­ni kat­se­len on­nel­li­sia muis­to­ja. Kat­se­len, mi­ten hel­läs­ti ja va­ro­en iso­ve­li pi­tää mi­nua sy­lis­sään, kun olen vau­va. Näen, mi­ten iloit­sen rak­kait­te­ni seu­ras­sa. Tun­nen, mi­ten nuo­ti­o­puut läm­mit­tä­vät. Mel­kein kuu­len nau­run ja kes­kus­te­lun.

Olen aja­tel­lut, et­tä sit­ten, kun lap­set ovat jo omil­laan, he voi­si­vat omia lap­suus­ku­via kat­sel­les­saan sa­mal­la ta­val­la muis­tel­la yh­tei­siä het­kiä. Eh­kä lap­set jos­kus ku­via kat­sel­les­saan ajat­te­le­vat, et­tä tä­män minä muis­tan. Tä­män, mi­ten isä ja äi­ti ra­kas­ti­vat toi­si­aan ja mei­tä. Et­tä vaik­ka vä­lil­lä elä­mäs­sä kul­ki tum­mem­pi­a­kin sä­vy­jä, oli myös pal­jon iloa ja rak­kaut­ta.

Eh­kä he muis­ta­vat, mi­ten yh­des­sä iloit­tiin su­vi­seu­ra­reis­suil­la. Muis­ta­vat ret­ket ja ta­val­li­sen ar­jen. Sil­loin he eh­kä muis­ta­vat sen­kin, mi­ten äi­ti ja isä­kin tur­vau­tui­vat evan­ke­liu­miin. Ajat­te­le­vat, et­tä isä ja äi­ti­kin oli­vat kes­ke­ne­räi­siä. Mo­nes­sa asi­as­sa epä­on­nis­tui­vat, mut­ta ha­lu­si­vat us­koa ja ra­kas­taa. Sen muis­ton toi­voi­sin lap­sil­le jää­vän.