An­ne Lind­fors

Vuo­si sit­ten syk­syn kirk­kaat vä­rit tum­mui­vat. Jou­duim­me luo­pu­maan odo­te­tus­ta ih­mees­tä kes­ken ras­kau­den. Vaik­ka mat­ka oli vas­ta alul­laan, oli pik­kui­nen juur­tu­nut sy­dä­meen.

Yhä jos­kus hai­keus tu­lee. Pie­nen vau­van kai­paus, tun­te­mat­to­man ja sil­ti niin tu­tun ikä­vä. Aja­tuk­sis­sa vii­väh­tää lah­ja, joka het­ken kul­ki mu­ka­na, eli sy­dä­men lä­hel­lä.

Mel­ko pian sen jäl­keen, kun olin tois­ta­mi­seen jou­tu­nut käy­mään ult­ras­sa ja maan­nut ti­pu­tuk­ses­sa sai­raa­lan sän­gys­sä, al­koi tul­la ys­tä­vil­tä vies­te­jä. Tär­kei­tä ja iha­nia, mut­ta vä­hän va­ro­vai­sia. Meil­le odo­te­taan vau­vaa, niis­sä ker­rot­tiin. Meil­le on tu­los­sa uu­si pik­kui­nen. Ter­vei­siä ult­ras­ta.

Ys­tä­vä­ni tie­si­vät, et­tä las­ke­tut ajat oli­si­vat ol­leet ai­ka lä­hek­käin. Yh­des­sä oli­sim­me odot­ta­neet, pie­nis­täm­me pu­hu­neet.

En minä ys­tä­vil­tä ma­su­vau­vo­ja ka­deh­ti­nut. Ei­vät ne ol­leet meil­tä pois. Oli help­po toi­vot­taa heil­le on­nea ja toi­voa en­ke­lei­tä suo­jak­si.

Omaa pien­tä ma­su­vau­vaam­me ja haa­vet­tam­me sil­ti kai­pa­sin. Sik­si jos­kus sat­tui, kun kat­se osui kau­niis­ti pyö­ris­ty­vään vau­va­ma­haan. Sik­si vä­lil­lä tun­tui hai­ke­al­ta kat­soa ys­tä­vien ult­ra­ku­via, noi­ta kiil­tä­väl­le pa­pe­ril­le tal­len­tu­nei­ta vau­van­kas­vo­ja ja sor­mia.

Ker­ran, kun mie­tin kes­ken­me­non tuo­maa vä­sy­mys­tä ja hai­keut­ta, ul­ko-ovi ko­lah­ti. Yk­si lap­sis­tam­me tuli si­säl­le täyn­nä hy­vää tuul­ta. Koko ko­din täyt­ti kir­kas po­jan lau­lu: ”Taas muis­tam­me: on ai­ka var­jo vain, ja tai­vas, mää­rän­pää, jo odot­taa.”

Tun­tui kuin poi­ka oli­si tuo­nut ter­vei­set tai­vaas­ta. Muis­tut­ta­nut sii­tä, mikä lo­pul­ta on kaik­kein tär­kein­tä.

Saam­me us­koa, et­tä mei­dän pie­nim­mäl­lä on kaik­ki hy­vin. Hä­nen puo­les­taan ei tar­vit­se hä­täil­lä. Hän ei kos­kaan kiel­lä us­ko­aan. Em­me tääl­lä saa­neet sul­kea hän­tä sy­liim­me ja ra­kas­taa, mut­ta voim­me ol­la kii­tol­li­sia sii­tä, et­tä yk­si­kään ajat­te­le­ma­ton sana tai teko ei hän­tä haa­voi­ta. Tuo syn­ty­mä­tön mu­re­na sai Tai­vaan Isän lah­ja­na hy­vän osan.

Nyt kun elä­mää kat­se­lee taak­se­päin, on help­po näh­dä Ju­ma­lan suu­ri vii­saus. Mie­he­ni sai­raus on vie­nyt pal­jon voi­mia. Oli­sim­me­ko jak­sa­neet hoi­taa pien­tä vau­vaa juu­ri nyt?

Hai­keus on lem­peä, se ot­taa sy­liin­sä. On lupa vä­lil­lä sur­ra ja sil­ti voi myös iloi­ta. Saa luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki me­nee par­hain päin.

”Äi­ti”, ne­li­vuo­ti­as tuu­ma­si yh­te­nä il­ta­na uni­se­na sän­gys­sään. ”Mun mie­les­tä mää tyk­kään kyl­lä tosi pal­jon sus­ta.” Si­lit­te­lin pie­nen po­jan pää­tä ja tun­sin, mi­ten hel­lyys lii­kah­ti si­sim­mäs­sä. Ker­roin, et­tä mi­nä­kin ra­kas­tan hän­tä, val­ta­van pal­jon. Il­ta hil­je­ni. Al­koi unen­tu­hi­na, mut­ta vie­lä pit­kään val­voin ja ajat­te­lin lap­sen eh­do­ton­ta rak­kaut­ta.

Jos elä­mäs­sä jos­kus tu­lee­kin ki­pua ja mur­het­ta, an­ne­taan myös iloa. Vai­kei­na­kin het­ki­nä meil­lä on kaik­ki tämä hyvä. Rak­kaus, joka elää.